The Dawn Wall

Haloo?

John Branch New York Timesista täällä.

Miten siellä ylhäällä sujuu?

Hyvin.

Kuinka korkealla olette nyt?

Olemme noin 366 metrin korkeudessa teltassamme.

Tämä on ollut kotimme yhdeksän päivän ajan.

Tommy, oleellisin kysymys lienee,

miksi teette tämän?

Mikä tämän kaiken merkitys on?

Seuraamme tänään kahta miestä,

jotka yrittävät kiivetä vapaakiipeilynä -

Yosemiten kuuluisanjyrkän El Capitanin seinän.

He hivuttautuvat hermoja raastavasti ylöspäin -

tarttuen vain sormenpäillään veitsenteräviin reunoihin.

Tommy Caldwell ja Kevin Jorgeson yrittävät maailman vaikeinta kiipeilysuoritusta.

Kukaan ei ole ikinä kiivennyt Dawn Wallia vapaakiipeilynä.

915 metrin verran suoraa graniittiseinämää.

Koko maailma seuraa heidän kiipeämistään.

He herättivät koko maailman huomion.

- He tekevät historiaa. - Tätä pidettiin pitkään mahdottomana.

El Capitanin kuuluisa seinämä, Dawn Wall.

Lapsena Tommy oli hidas kaikessa.

Hänellä oli vaikeuksia koulussa.

TOMMYN ÄITI

Yhdessä vaiheessa opettajat sanoivat,

että hän oli jälkeenjäänyt eikä oppisi mitään.

Kehittymiseni oli jäljessä... Varmaan vieläkin on.

Olin hyvin herkkä lapsi, uskomattoman ujo.

Isäni sen sijaan oli miehisyyden perikuva.

Hän oli kookas kehonrakentaja ja vuorikiipeilijä.

Todellinen persoonallisuus.

Tommy oli pikkuinen.

Hän kehittyi hitaasti.

TOMMYN ISÄ

Hän ryömi vasta yli kaksivuotiaana.

Isäni kai ajatteli,

että paras keino tukea herkän lapsen kasvua -

olisi hänen karaisemisensa.

Hän vei minua seikkailuille.

Kolmivuotiaana lasketeltiin.

Leiriydyimme lumimyrskyssä lumiluolaan.

Joka kesä perheemme kävi Yosemiten kansallispuistossa,

ja isäni vei minut kiipeilemään korkeille seinämille.

Hän teki yhden hulluimmista kiipeilytempuistaan -

kuusivuotiaan poikansa kanssa.

Tommyn isä vei poikansa seikkailuihin,

joista nykyisin saisi lastensuojelun peräänsä.

TOMMYN YSTÄVÄ

Hän käänsi puutteet kasvuksi.

Hän oli rakastava, mutta laittoi minut myös kärsimään.

Minä pidin tärkeänä sinnikkyyttä.

Mielestäni yksi parhaista lahjoista, jonka lapselleen voi antaa,

on kyky kohdata vastoinkäymisiä.

17. HEINÄKUUTA, 1995

Kun olin 14-tai 15-vuotias,

kiipeilin seiniä, joita isänikään ei pystynyt kiipeämään.

Tommy on vahva.

Kiipeäminen oli ensimmäinen asia, jossa pystyin loistamaan.

Hienoa!

Tommy oli 16-vuotias,

ja Snowbirdissä järjestettiin sinä vuonna Snowbird Invitational.

Suuri kiipeilykilpailu.

Päätimme ajaa sinne katsomaan kilpailua -

ja hakemaan nimmareita.

Lähdimme sinne faneina.

Suurta kisaa edeltävänä päivänä -

pidettiin kaikille avoin kilpailu.

Osallistuin siihen. Se oli ensimmäinen kisani.

Tommy voitti.

En tiedä, oliko se virallinen käytäntö -

vai jotakin spontaanisti keksittyä,

mutta he kysyivät Tommylta,

haluaisiko hän osallistua kansainväliseen kisaan.

Olen James Brown. Tervetuloa Utahin Snowbirdiin -

kansainväliseen urheilukiipeilyn kilpailuun.

Alan taiturit kokeilevat kykyjään 36 metrin seinällä.

Kilpailijoita oli 12.

- Kiipeilyn ikonit. - Se oli pelottavaa.

Tämä on haastava taistelu.

Tommy on ainut tuntematon.

23. HEINÄKUUTA, 1995

Kukaan ei ollut kuullut minusta.

Olin pieni luiseva poika.

Kuvasin Tommya, kun hän kiipesi.

Aplodit 16-vuotiaalle.

Anna mennä.

Kukaan ei ole päässyt tuon reunan yli.

Hän pääsi viimeiselle seinämälle.

Tommy voitti.

Niin sitä pitää!

Aloin vapista.

Yritän pidellä kameraa.

Pudotin kameran.

Olin aivan tolaltani.

Tommy pääsi huipulle.

Uskomatonta.

Hän oli ainut seinän loppuun asti suorittanut.

Yhtäkkiä Tommy muuttui tuiki tuntemattomasta -

Snowbirdin voittajaksi.

Se oli aivan uskomatonta.

Se muutti hänen koko elämänsä.

NOUSU HUIPULLE

Tommy tuli tunnetuksi yhtenä parhaimmista nuorista kiipeilijöistä.

Mutta hänen nuoruutensa oli erilainen kuin useimpien.

Hänellä ei ollut tyttöystäviä lukiossa.

Ei sosiaalista elämää. Hän kävi vain kiipeilemässä.

Olin mukana kilpailusarjassa, jossa tapasin erään tytön, Bethin.

Hän kiinnitti huomioni. Minä vain...

Tommyn kasvoilla oli valtava, hölmön herttainen virne.

Kiipeily oli meidän molempien elämä.

Tommy oli taitava kiipeilijä,

joka tapasi Bethin, naisversion itsestään.

Hän rakastui korviaan myöten.

Keksin keinoja päätyä sinne, missä hänkin oli.

- Kaikki hyvin? - Joo.

Kuulin, että hän oli menossa Yosemiteen, joten seurasin häntä sinne.

Kiipesimme yhden suuren seinämän yhdessä.

Olimme rinnakkain kaiken aikaa.

Ympäri vuorokauden yhdessä.

Nukuimme 300 metrin korkeudessa portaledgessä,

joka on seinällä roikkuva teltta.

Siinä nukutaan pää toisen jalkopäässä. Siten tilaa on enemmän.

Kävin makuulle, ja hän tuli viereen samoin päin,

pää samassa päädyssä. Olin innoissani.

"Jestas, tämähän käy jännittäväksi."

En ollut ollut ikinä rakastunut.

Rakastuin heti korviani myöten.

Kaikki vain osui kohdilleen.

Unelmoimme matkustamisesta ja kiipeilystä yhdessä.

Sitten saimme kutsun suurelle seikkailumatkalle.

Retkelle Kirgisiaan.

Kirgisia on kaunis vuoristoinen maa...

KIRGISIA

...Keski-Aasiassa.

Olimme nähneet siellä käyneiden ystäviemme valokuvia.

Se vaikutti kiipeilijöiden paratiisilta.

Kuvasin ammatikseni ulkoilmaharrastuksia.

KIIPEILYKUVAAJA

Minulle tarjoutui tilaisuus -

kuvata retkeä, jossa olivat mukana Beth, Tommy ja Jason.

Olimme neljä nuorta kiipeilijää seikkailulla -

uudessa ja erikoisessa osassa maailmaa.

Tilasimme helikopterikyydin Kara-Sun laaksoon.

KARA-SUN LAAKSO, KIRGISIA

Siellä oli uskomattoman kaunista.

Tuntui unelmien täyttymykseltä olla seikkailemassa -

rakastamani tytön kanssa.

Oli kulunut puolitoista viikkoa,

kun me neljä nukuimme roikkuvissa teltoissamme -

300 metrin korkeudessa seinällä -

ja heräsimme läpitunkeviin laukauksiin.

Luodit osuivat seinämään telttojemme välissä.

Olimme kauhuissamme, kun tajusimme, että meitä ammutaan.

Emme voineet paeta. Emme voineet tehdä mitään.

Olimme helppoja kohteita.

Alhaalla näkyi hahmoja.

Miehet heiluttivat ja käskivät meidät alas.

Laskeuduimme köysien varassa maahan.

Meitä vastassa oli neljä raskaasti aseistautunutta miestä.

He veivät meidät leiriimme.

Teltat oli viilletty auki.

Ruokiamme oli levitelty niitylle.

Siitä lähtien olemme piilottaneet leirimme.

Tajusimme olevamme panttivankeja.

TÄMÄ MATERIAALI KAAPPAAJISTA -

KUVATTIIN VAIN VIIKKOJA ENNEN KIDNAPPAUSTA.

TOIMITTAJAT LÖYSIVÄT SEN MYÖHEMMIN.

Myöhemmin saimme tietää,

että miehet kuuluivat Uzbekistanin islamilaiseen liikkeeseen,

kapinallisjoukkoon, joka halusi syöstä hallituksen vallasta.

Jouduimme kapinallisten -

ja Kirgisian armeijan välisen taistelun keskelle.

Yhtäkkiä Kirgisian armeijan helikoptereita lensi yllämme,

sotilaita ilmestyi vuorenrinteille -

ja taistelu syttyi.

Kapinalliset alkoivat osoitella meitä aseillaan ja käskivät piiloutua.

Piilouduimme puiden taakse.

Kapinalliset olivat ottaneet kirgisialaisen sotilaan panttivangiksi.

He ottivat toisen vangin...

Ja ampuivat häntä päähän.

Muistan tärisseeni hallitsemattomasti,

Tommy piti minusta kiinni niin lujasti kuin pystyi.

Tapettaisiinko meidät seuraavaksi?

Pimeän tultua tulitus heltyi.

Kapinalliset alkoivat marssittaa meitä läpi vuorten.

Kapinallisia oli neljä, meitä oli neljä.

Oli todella kylmä. Olimme 3350 metrin korkeudessa.

Meillä ei ollut lämpimiä vaatteita.

Ei yhtään ruokaa.

Emme tienneet, mihin olimme menossa.

Vaelsimme öisin,

ja päivisin meidät piilotettiin.

He piilottelivat meitä hulluissa paikoissa.

Työnsivät meidät maassa oleviin koloihin,

jottei armeija havaitsisi meitä.

Sitä jatkui kuuden päivän ajan.

Toisen tai kolmannen päivän aikana nälkä alkoi olla kova.

Me riuduimme.

Ensin luulin heidän vievän meitä tukikohtaansa -