Ailo's Journey

Maailma on ihmeellinen.

Emme tiedä, miksi olemme täällä, mutta silti -

joka aamu on noustava, lähdettävä matkaan -

ja löydettävä paikkansa muiden joukossa.

On päiviä, jolloin haluaisi vain jatkaa uniaan.

Unelmoida itsekseen.

Mutta elämä kulkee, ja on sinniteltävä eteenpäin.

On niin paljon asioita, joita emme ole vielä kokeneet -

tai jotka haluaisimme kokea uudelleen.

Lempeän hyväilyn...

...tai sydämen sykkeen.

Tämä on Ailon tarina.

Kertomus siitä, kuinka se syntyi, kuinka se kasvoi -

ja kuinka sitä rakastettiin.

Huhtikuu Lapin sydämessä, napapiirin tuolla puolen.

Vuosituhansien ajan, talven selän taituttua -

porot ovat vaeltaneet tuntureilta suojaisiin laaksoihin -

jossa vaatimet synnyttävät vasansa.

Tässä on Ailon emä.

Ailo on vielä sen vatsassa.

Emä tuntee, että tänään vasa aikoo syntyä.

Tavallisesti vaatimet vasovat vasta vaelluksensa päättyessä.

Ne tietävät, että tunturiin syntyvän mahdollisuudet ovat heikot.

Onko maailma niin sekaisin -

että vaatimet eivät enää tiedä, milloin pitää synnyttää?

Ailon emä ei voi enää odottaa.

Sen on jätettävä tokka ja löydettävä suoja pedoilta, pälvi lumen keskeltä.

Tässä on Ailo.

Näillä seuduilla lapsille kerrotaan, että toisin kuin ihmisen -

vastasyntyneen vasan on noustava jaloilleen viidessä minuutissa -

käveltävä viidessä minuutissa -

ja vielä viidessä minuutissa osattava juosta ja uida.

Kyse on selviytymisestä vaarojen keskellä.

Joskus käy niin, että tuore emä ei oikein tiedä, miten olla äiti.

Pelkääkö se, ettei osaisi kasvattaa pientä?

Tai suojella sitä?

Joskus on tehtävä vaikeita valintoja.

Ailon emä joutuu painimaan luonnonvalinnan edessä:

Pelastanko itseni ja liityn tokkaan?

Vai olenko äiti ja kohtaamme yhdessä vaarat?

Tämä pieni, sen vieno henkäys, sen tuoksu...

Emän päätös on selvä: pienokaisesta on huolehdittava.

Jonain päivänä se on uljas poro Lapin tuntureilla.

Tämä on Ailon ensimmäinen aamu -

ja ensikohtaaminen toisen eläimen kanssa.

Oravan päässä pyörii vain yksi ajatus: ruokaa!

Orava on liian vikkelä vastasyntyneelle -

mutta silti se antaa Ailolle pontta nousta pystyyn.

Muutaman tunnin jälkeen on opittava käyttämään kaikkia neljää sorkkaa.

Niin kauan kun ei ole tokan mukana, on alttiina vaaroille.

Nyt emä suojelee sinua, Ailo.

Hän kasvattaa sinusta vahvan ja urhean -

oikean Lapin prinssin.

Villissä luonnossa on julmia petoja.

Mutta myös vähän vaarattomampiakin.

Kuten tämä kärppä.

Oletko huomannut, kuinka jotkut huokuvat tyyneyttä?

Ne kulkevat kiireettömästi, pilvien lailla.

Sellaisten katseleminen rauhoittaa mielen.

No, kärppä on päinvastainen.

Kärpän herkkua ovat linnunmunat.

Se rakastaa niitä.

Jos Ailo haluaa kasvaa rauhalliseksi, sen on parempi kulkea omia polkujaan.

Entäs tuo sopuli?

Kärpän välipalan kähvelsi tunturipöllö.

Pöllön herkkua ovat sopulit.

Ja myös kärpät.

On aika lähteä metsästä.

Nyt Ailo joutuu emänsä kanssa tunturiin, avoimen taivaan alle.

Tämäkin vasa syntyi liian varhain -

mutta sillä ei ollut yhtä hyvä onni kuin Ailolla.

Puolet vasoista kuolee ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Ailo on vasta kolmen päivän ikäinen.

Sen jokainen askel on haaste.

Etenkin lyhyillä jaloilla syvässä, auringon pehmentämässä lumessa.

Ja kaiken aikaa oma tokka vain loittonee.

On toki vaarallisempiakin asioita kuin sohjossa tarpominen.

Vaarallisempaa on vaikka ylittää jäinen, vuolas virta.

Ailo: on noustava jaloilleen viidessä minuutissa -

käveltävä viidessä minuutissa -

ja vielä viidessä minuutissa osattava juosta ja uida.

Viidessä minuutissa noustava, viidessä käveltävä -

viidessä uitava.

Nyt on joko mentävä tai jäätävä paikoilleen kylmettymään.

Ailo voisi lyyhistyä...

...mutta sen luonto ei anna periksi luovuttaa.

Ailo alkaa ymmärtää villin luonnon järjestystä ja vaaroja -

ja sen sydän lyö vahvempana.

Tällaistako poron elämä on?

Virtojen ylittämistä.

Tauotonta kiipeilyä tunturista toiseen lumisessa erämaassa.

Hellittämättä.

Ailon emä tuntee tämän reitin hyvin. Porojen reitin.

Sen tokka on kulkenut tätä reittiä jo vuosisatoja.

Ailon edessä avautuu uusi maisema: vuonot.

Ne ovat kuin meren valtavia käsivarsia -

jotka leikkaavat tunturimaiseman pitsiksi.

Tuolla siintävät kevätlaitumet.

Entä tokka? Sen pitäisi olla täällä, laakson pohjukassa.

Ne onnistuivat!

Nyt Ailo on tuskin viiden päivän vanha.

Silti se on jo oppinut monenlaista emänsä rinnalla:

sitkeyttä, rohkeutta, itsevarmuutta.

Nyt sillä on tokka, oma perhe!

Perhe...

Koko perhekö?

Tästähän puuttuu jotain.

Jälkikasvu tietenkin.

Kun Ailo kulki tuntureilla, täällä syntyi kymmeniä vasoja.

Joukossa on kaikenvärisiä uusia serkkuja.

Ne eivät tunne vielä toisiaan, mutta vaelluksen alkaessa -

ne ovat jo kaikki yhtä suurta perhettä.

Ne tulevat taistelemaan kylmyyttä, virtoja ja lumimyrskyjä vastaan.

Tai petoja.

Susi on löytänyt tokan -

mutta se ei hyökkää.

Ainakaan tänään.

Sudet eivät saalista yksin.

Se palaa vielä... laumassa.

On kulunut kolme päivää siitä, kun Ailo liittyi tokkaan.

Tänään alkaa vaellus kohti uutta elinaluetta.

Porot eivät metsästä, ne vaeltavat.

Ne ovat aina vaeltaneet.

Ne ovat Pohjolan ikiaikaisia vaeltajia.

Kevät saapuu. Kaikki sulaa hetkessä.

Ja sekös oravaa miellyttää.

Se on odottanut tätä jo pitkään.

Odotus vain ei tunnu loppuvan.

Ensimmäinen lempeä kevätyö ympäröi Ailon.

Tämä Ailon tokkaa lähestyvä olento ei tule kylläiseksi koskaan.

Se ahmii aina vain lisää.

Tuhansia hehtaareja puita.

Päästäkseen metsän siimekseen koneet kyntävät metsään omat reittinsä.

Meitä ihmisiä tiet yhdistävät, mutta porot näkevät ne muurina -

esteenä, joka hämmentää niiden ikiaikaista vaellusta.

Porot ovat kulkeneet samoja polkuja läpi aikojen.

Ne oppivat reitin edeltäviltä sukupolvilta.

Jonain päivänä Ailo tuntee sen itsekin.

Kunhan vanhat reitit eivät katoa.

On kulunut useita viikkoja.

Ailo on peloton seikkailija. Se haluaa nähdä ja kokea kaiken.

Emän rohkaisu ja tokan turva saa sen tuntemaan olonsa voittamattomaksi.

Hillerit kokevat samalla tavalla olevansa voittamattomia.

Ne vasta voittamattomia näyttävät olevankin!

Pidä varasi, Ailo. Susi ei ole enää yksin.

Nyt silläkin on laumansa:

kaksi pientä sudenpentua.

Ennen saalistuksen alkua lauman johtaja kouluttaa pienokaisensa.

Aluksi opitaan kunnioittamaan sääntöjä ja lauman johtajaa.

Yksin ei lähdetä minnekään.

Ailon on oltava varovainen -

kun sudenpennut pääsevät leikeistä oikean saalistuksen makuun.

Eikä sen kannata kuljeksia lähitienoilla.

Tämä naali olisi ollut kiinnostunut Ailosta, kun tämä nousi jaloilleen -

mutta nyt poro on jo liian iso.

Sen täytyy löytää muuta syötävää.

Vaikka sopuli.

Pohjolan lihapulla.

Se on helppo pyydystää.

Tai sen pitäisi olla helppoa.

Ja yksi vain kiusoittelee ylhäällä.

Naali ei kuulu tänne metsiin vaan tuntureille.

Se joutuu vaeltamaan erämaita löytääkseen itselleen puolison.

Helppoa se ei ole. Naaleja on jäljellä vain muutama sata.

Sen unelmana on perustaa perhe tuntureille -

ikilumen maille.

Lapissa on vihdoin kesä.

Täällä ehtii tuskin sanoa "kesä", kun sen tuntee jo menneen.

Ailo on kasvanut.

Sen turkki on tummunut ja sen sarvet ovat alkaneet kasvaa.

Jonain päivänä se tulee olemaan kuin tämä hirvas: suuri ja majesteettinen.

Silloin pienet katsovat sitä pelon-ja ihailunsekaisin tuntein.

Mutta koolla ei ole merkitystä tiettyjen vihollisten kohdalla.

Kuuletko tuon äänen?

Kuuletko nuo pienten paholaisten pilvet?