Photographer

Maailmaa voi muuttaa vain tarinoilla.

BAHAMASAARET

Mitä suurempi tarusta tulee, sitä helpompi tarina on kertoa.

Se halutaan kuulla. Halutaan kuunnella.

Tuulennopeus voi olla yli 18 m/s. Ja ukkosmyrskyjä.

Meillä on ympäristöhätätilanne.

Tämän aluksen tarinoiden kertominen on toiveikasta ja innoittavaa.

Kuin joku olisi pudottanut kattokruunun mereen.

Öljynporauslautan kokoa ei tajua.

Se on kelluva kaupunki.

Yritämme ajaa isot öljy-yhtiöt pois Bahamasaarilta.

Vain kameroillamme.

No niin.

KAKSI VIIKKOA AIEMMIN

Tyyrpuurin puolella.

Iso ja sininen. Sitä ei voi olla huomaamatta.

-Valtava -Niin on.

10 metriä syvä. 15, 14.

Mitä alhaalla on?

93 ja 14.

Tutkitaan täällä. Näyttää hyvältä.

En ole huolissani hänestä. Hän on minusta.

Pitää olla huolissaan jostakin. Miksei elämäni rakkaudesta?

Uskon, että yritämme loppuikämme pelastaa meren.

Jos jonkun olo on epämukava, nousemme ylös yhdessä.

Valtameressä kuvaaminen on vaikeaa. Moni ei pysty siihen.

Jatkamme sitä siihen asti, kun emme pysty siihen fyysisesti.

National Geographic -lehti paljastaa vuoden seikkailijansa.

He ilmentävät seikkailun henkeä uraauurtavilla tavoilla.

Kaksi teki niin pariskuntana.

Valokuvaajat Paul Nicklen ja Cristina Mittermeier -

tapasivat National Geographicin pääkonttorin kahvilassa.

Heidän dramaattiset luontokuvansa ovat saaneet miljoonia someseuraajia.

Heistä on tullut luonnonsuojelun supertähtiä.

Paul erikoistuu villieläimiin maailman jäisillä seuduilla.

Cristina kuvaa alkuperäiskansojen elämää ympäri maailmaa.

Vuonna 2015 nämä meribiologit perustivat SeaLegacyn, -

voittoa tavoittelemattoman järjestön, joka pyrkii pelastamaan meremme.

Alussa meillä oli vain Instagram-tili.

Ihmiset haluavat tietää, miltä tuntuu olla valokuvaaja.

Miltä tuntuu istua purossa, kun karhu tulee.

Olin kylmissäni, nälissäni, peloissani, innoissani.

Aloimme julkaista niitä tarinoita. Se oli kuin Forrest Gumpista.

Eräänä päivänä taakse katsoessa tuhannet ja miljoonat seuraavat.

Minusta matkamme on Jacques Cousteaun uusi versio.

Käytämme nykyteknologiaa, mainostamme asiaa jatkuvasti.

Seuraajissa voi herättää tunnereaktion.

Voi saada välittämään tai suuttumaan.

Haluan heidän tuntevan sen ja päättävän, mitä he tekevät.

Monet ovat jo luovuttaneet.

Miksi välittää, jos kaikki on tuhoon tuomittu?

Elämme yhä kauniilla planeetalla.

On yhä paljon upeita eläimiä.

Haluan olla luonnon lähettiläs. Meidän kaikkien. Lapsiemme.

Luoda yhteyden valokuvasta välittävien ihmisten liikkeen aloittamiseen.

Pari yötä purjehtimista. Paul Nicklenin kanssa asumista.

Älä tee sitä. Meikit ovat täällä.

Ollaksemme edustavia Instagramissa käytämme vain tätä peiliä.

Luoja. Tämä on katastrofi.

Menemme paikkaan Bahamalla, missä on koskemattomia vesiä.

Runsas eläimistö, suuria haipopulaatioita.

Saamme päivässä 10-20 viestiä, joissa pyydetään apua suuressa ongelmassa.

Kaikkialla huudetaan apua ympäristölle.

Mukavaa. Näin on parempi.

On pieniä, kyteviä ongelmia.

SeaLegacystä on tullut niin iso, että voimme heittää bensaa kyteviin tuliin.

Haluamme matkustaa veneellä maailman ympäri ja kertoa tarinoita kaikkialla.

Tämä on kaikkien aikojen seikkailu.

Kun ostimme veneen, emme tienneet, mistä aloittaa.

Olisimme voineet heittää tikan karttapalloon ja päätyä minne vain.

Mutta on vaikea olla rakastumatta Bahamasaarten kaltaiseen paikkaan.

Se on kuin karkkia. Suurenmoinen.

Siellä on upeita eläimiä, delfiinejä, haita.

Siellä elää monia uhanalaisia lajeja.

Mutta nyt siellä saatetaan porata öljyä.

Siellä on matalikko. Stena IceMAX on hakenut lupaa.

Tiedämme, mitä voi tapahtua, kun isot yhtiöt poraavat öljyä.

Tarinamme Bahamasaarilla on tämä hetki, tienhaara.

SeaLegacy on kaloja, valaita ja delfiinejä varten.

Tehtävämme Bahamalla on muistuttaa, että se kaikki on yhä siellä.

Mutta sitä pitää suojella.

Jos saamme tehtyä sen Bahamasaarilla, -

saamme tehtyä sen muuallakin. Meidän on onnistuttava.

Tiedämme IceMAXin sijainnin meriliikenteen perusteella.

He ovat toimineet kaksi kuukautta. Heillä on enää 12 päivää aikaa.

Jossain vaiheessa delfiini tai valas kuolee tämän takia. Jotain tapahtuu.

Suunnitelma on tämä.

Ensin kuvaamme löytämämme valtavat meriruohokasvustot.

Sitten etsimme isoja merieläimiä. Valaita, haita.

Lopuksi kierrämme Androsin pohjoiskärjen -

ja purjehdimme yöllä öljynporauslautalle pimeyden turvin.

Teemme suurimman työkokoelman Bahamasaarista veden alla ja päällä.

Se esittelee paikan kauneutta. Ja kontrastiksi tulee Goljat.

Mutta kuvataan ensin eeppistä, kaunista materiaalia.

Kuvatessani ajattelen olevani ikään kuin kalvo.

Yhdellä puolella on se, jota kuvaan.

Annan sen kulkea kalvon läpi heille, -

jotka eivät ikinä laita päätään veden alle.

Haluan olla sen keskustelun tapahtumispaikassa.

Rakastan sitä. En saa siitä tarpeekseni.

Muistan, kun isä tuli töistä kotiin.

Asuimme yhä Mexico Cityssä. Veljeni oli 8 tai 9 vuotta.

Minä olin 6 tai 7, ja meri kiehtoi minua jo.

Minä vain rakastin sitä.

Isä toi kotiin kirjan, sanomalehteen käärityn.

Hän avasi sen. Jacques Cousteaun Elävä meri.

Hän antoi sen Freddylle.

Ihmettelin, miksi Freddylle. Minä välitän näistä jutuista.

En vieläkään voi käsittää, ettei isä ymmärtänyt sitä.

Freddylle annettuna lahja meni hukkaan.

Livahdin veljen huoneeseen, kun hän kyllästyi siihen.

Minulla on se kirja yhä.

Tyttöjä kasvatetaan uskomaan, että tilaisuuksia on parempi antaa pojille.

Että jotkin asiat eivät ole tytöille. Minä vartuin siten.

Monet tyttökaverini, yhtä mielenkiintoiset ja uteliaat, -

jäivät vain kotirouviksi.

Sitä odotettiin. Isäni sanoi:

"Kuka haluaa naida sinut, jos menet kalastusalukselle?"

"Kuka haluaa naida sinut?" Oikeastiko?

Sain revanssin vuosia myöhemmin.

Kävin yliopiston Pohjois-Meksikossa. Halusin meribiologiksi.

Mutta siellä oli vain kalastus- biologiaa. Tarpeeksi lähellä.

Valmistuin kuullen isäni äänen:

"Miten elätät itsesi biologialla? Se ei sovi tytöille."

Ystäväni setä omisti hotellin Akumalissa.

Muutin Jukatanille ja vietin siellä vuoden.

Sain sukeltaa paljon, koska hotellissa oli sukelluskauppa.

Sukelsin joka päivä ja jahtasin apinoita viidakossa.

Loppuvuodesta oli hurrikaani.

Hotelliin tulleet tutkijat tarjosivat töitä Conservation Internationalissa.

Palasin Mexico Cityyn ja aloin työskennellä luonnonsuojelualalla.

Voitteko kuvitella?

BAHAMASAARET

Tavoitteemme on tehdä poikkileikkaus biodiversiteetistä koko Bahamalla.

Suuri ilmoitus on... Tätä ei ole julkaistu vielä, -

mutta maailman suurimmat meriruohokasvustot -

löydettiin täältä Bahamasaarilta. Ne ovat maailman suurimpia.

Merten suurin tieteellinen löytö kymmeneen vuoteen.

-Näillä rannoilla. -Nassausta etelään.

Bahamalle mentäessä ajatellaan kauniita valkoisia aaltoja hiekalla.

Kristallinsinistä, kirkasta vettä.

Jos kehotan jotakuta välittämään meriruohosta, häntä ei kiinnosta.

Mutta jos mennään veden alle ja yhdistetään koko ekosysteemi -

kotka- ja keihäsrauskuista hain seuraamiseen meriruohossa, -

ja se tekee spiraalimaisen liikkeen päästäkseen eroon remoroista, -

nähdään kaikki lajit, jotka ovat yhteydessä tähän ympäristöön.

Silloin sen tärkeyden ymmärtää.

Tätä kaunista megafaunaa käyttämällä saadaan ihmiset rakastumaan ruohoon.

Se on iso ja rehevä, kuin vedenalainen puutarha.

Meriruoho on planeettamme vanhin elävä organismi.

Hiilidioksidia menee sisään, happea tulee ulos.

Ne ovat Bahamasaarten keuhkot.

Kun sanotaan, että joka toinen hengenveto tulee merestä, -

sitä sillä tarkoitetaan.

En usko, -

että arvostamme pienten asioiden, kuten meriruohon juurien, tärkeyttä.

Se ei näytä kummoiselta, mutta voi olla ratkaisu.

Luonto on tehnyt sitä neljä miljardia vuotta.

Se vaarannetaan, jotta muutama mies rikastuu öljyllä.

Menemme paikkaan, jossa Stena IceMAX on.

Sanotaan, että porausta tehdään syvävedessä. Siellä valaatkin ovat.

Ihmiset eivät tajua kehittyneen öljynporauksen voimaa -

suurimmalla mittakaavalla, valaiden vaellusreitin keskellä.

Jos alueella olisi öljyvuoto...

-Kaikki huuhtoutuisi Floridaan. -Öljy menisi Golfvirtaan.

Sitä olisi koko Yhdysvaltojen itärannikolla.

Vedä siitä. Vielä vähän.

-Mitä kuuluu? -Hyvää. Entä sinulle?

Ihan hyvää. Katselen lunta. Sitä on noin 15 senttiä.

Mietin, mitkä saappaat laitan. Entä te?

Kuuluu hyvää. Halusin kertoa, että rakastamme teitä.

Ajattelemme teitä usein, ja meillä on koti-ikävä.

-Olen täällä. -Kiitos kaikesta.

Rakastan teitä kovasti. Pitäkää huolta itsestänne.

Soittakaa aina välillä. Se on mukavaa.

Toki. Terveisiä Aaronille, Markille ja koiranpennuille.

-Jutellaan pian, äiti. -Tehdään niin.

-Rakastan sinua. -Samoin. Heippa.

Vuonna 1972, kun olin neljä vuotta, -

perheeni muutti Baffininsaarelle, koska isä sai sieltä töitä.

Kolmen ja puolen tunnin lento suurella suihkukoneella pohjoiseen.

Muutimme 190 inuiitin yhteisöön.

Oli syrjäisiä leirejä. Ruoka tuli kerran vuodessa laivalla.

Ei ollut televisiota eikä radiota. Ei edes puhelinta. Kellään ei ollut.

Outo paikka, mutta nautin siitä.

Se oli hyvin yksinkertaista, -

mutta hyvin raakaa ja kaunista olemassaoloa.

Lake Harborin pikkukaupungissa äidilläni oli pieni pimiö.

Hän otti kuvia ja käsitteli negatiivit liuoksessa.

Kauniita hetkiä inuiittimetsästäjistä.

Ihmisiä ulkona, mustavalkokuvia, me lapset.

Ainoa surullinen hetkeni siinä kaikessa oli, -

että äidillä oli vaikeaa pohjoisessa.

Hän näki niin paljon ikäviä juttuja, että sieltä tultuaan -

hän otti elämäntyönsä, kaikki valokuvat ja diat...

Hän poltti koko matkamme.

Hän otti bensaa ja poltti kaiken.

Hän halusi poistaa sen luvun elämästään.

Kun minä taas haaveilin arktisesta alueesta ja pyrin palaamaan sinne.

Takaisin inuiittiystävieni luo. Rakastuin siihen paikkaan syvästi.