The New Yorker at 100

Tämä on The Daily Show! Olen Jon Stewart. Upea ilta.

David Remnick liittyy seuraan.

Hän on The New Yorker -lehden päätoimittaja.

Onpa lukenutta väkeä.

Juhlistamme satavuotiasta lehteä ja puhumme umlautien ja diereesien eroista.

Uskomatonta, että pitää kävellä.

Se menee hyvin. Aiotko vilkuttaa?

Niin.

Tervetuloa, David Remnick!

Sata vuotta The New Yorkeria.

Tässä on erikoisherkku. En tiedä, näettekö tämän.

Tämä on uimapukupainos.

Herra Dewey, Truman Capote The New Yorkerista.

The New Yorkerista? -Niin. The New Yorkerista.

Kaikki rakastavat sarjakuvaosiota.

Samalla kun sadat lehdet taistelevat selviytyäkseen,

The New Yorkerilla menee hyvin.

Onko se vasta satavuotias? Miettikää, mitä se on tehnyt.

The New Yorker voitti Pulitzer-palkinnon tutkivasta journalismista.

Nuoren Anthony Bourdainin artikkeli ravistelee ravintolamaailmaa.

Pauline Kaelin arvostelut muuttivat kritiikin lisäksi myös elokuvia.

The New Yorker.

"Olisin apaattisempi, jos en olisi niin veltto."

Nyt tajusin. Aika hauska.

Tällaisille Keskilännestä tuleville lehti avaa ikkunan newyorkilaisuuteen.

Kirjoitan The New Yorkeriin. Se on aikakauslehti.

Tiedän sen kyllä.

Puolustusministeriö on puolustuskannalla.

Se kiistää New Yorker -lehdessä olleen raportin.

Uusimman The New Yorker -lehden kansi on aiheuttanut kiistaa.

Ensimmäistä kertaa The New Yorker tukee presidenttiehdokasta.

Uusin pääkirjoitus...

Sinulla on viihdykkeenä vain jättipino New Yorker -lehtiä.

Älä viitsi. Tiedämme molemmat, etten koskaan lue niitä.

100 VUOTTA THE NEW YORKERIN MATKASSA

Emily, mitä kuuluu? Olet hengissä.

Hei, Louisa. Miten menee?

Meillä on paljon asioita, joten edetään rivakasti.

Nyt on ollut paljon tarinoita siitä, että rikkaat suosivat dinosaurusten fossiileja.

Vuodesta 2022 lähtien Adderallista on ollut suuri pula.

Minusta voisimme kirjoittaa Koji Muratasta.

Hän keksi ensimmäisenä puisen satelliitin.

Kaikki hienot tarinat viimeisten sadan vuoden ajalta alkavat hyvästä ideasta.

Kirjoittajamme seuraavat näitä ideoita minne ne johtavatkin.

Toimittajat yhdessä kirjoittajien kanssa -

erittelevät ja viimeistelevät joka ikisen lauseen ja sanan.

"...siihen ei puututtu toimituksessa,

pilkku, ennen kuin..." Tarvitaanko tuohon kohtaan pilkku?

Artikkeli lähtee faktantarkistusosastolle -

ja käy läpi kolonoskopiaan verratun prosessin.

Tässä sanotaan, että kissojen nimet ovat Tiger, Lover Boy ja Gummy Bear.

Onko se oikein?

The New Yorker on ihme.

Se on julkaisu, joka julkaisee 15 000 sanan henkilökuvan -

muusikosta yhdellä viikolla tai 9 000 sanan jutun Etelä-Libanonista -

niin, että välissä on pilapiirroksia.

Kannessa ei koskaan ole valokuvaa.

Ei bikinejä eikä elokuvatähteä.

Ja silti se menestyy.

Se, että tämä on olemassa ja kukoistaa.

Väitän, ettei se kukoista vain vuosisadan ajan vaan kahden tai kolmen,

mikä on mahtavaa.

1920-LUKU

Jazz-aika, New York.

Kaupunki kuhisee rahoittajia ja moderneja naisia.

On jazzorkestereita,

Babe Ruth -

ja yli 30 000 salakapakkaa.

Esittelyvuorossa on Harold Ross,

The New Yorkerin epätodennäköinen perustaja.

Tämä ketjupolttaja ja rienaustaituri -

ystävystyi osa-aikaisten kirjoittajien ja humoristien kanssa.

He tapasivat päivittäin nestepitoisen lounaan ja nasevan sanailun merkeissä.

"Kaikki, mistä nautin, on moraalitonta, laitonta tai lihottavaa",

yksi seuralaisista vitsaili.

Siinä paikassa Ross ja hänen vaimonsa Jane Grant -

saivat idean uudenlaisesta huumorilehdestä.

Se olisi Manhattanin hienostoväelle suunnattu viikkolehti.

Ei Dubuquessa asuvalle vanhalle rouvalle.

Ironista oli se, että Ross oli keskeyttänyt lukion -

Coloradon kaivoskaupungissa.

Hän värväsi fiksut ystävänsä kirjoittamaan artikkeleita -

ja tekemään sarjakuvia yhteiskunnasta ja kulttuurista.

Hän palkkasi suunnittelijan luomaan uudenlaisen kirjasintyypin -

ja maskotin, joka pilkkasi lehden hienostunutta ilmapiiriä.

He nimesivät tämän mahtailevan keikarin Eustace Tilleyksi.

The New Yorker oli syntynyt.

Seuraavat sata vuotta on ollut selviytymistarinaa,

jääräpäistä vastustusta,

rohkeita muutoksia -

ja mitä vaikutusvaltaisinta journalismia,

fiktiota ja vuosisadan sarjakuvia.

Satavuotisjuhlanumeromme julkaistaan muutaman kuukauden päästä.

Meidän on löydettävä kanteen jotain erikoista.

Ennen kantta ei voi tietää, millainen kyseinen numero on luonteeltaan.

Se ei ole jotain,

jonka voi vain mätkäistä viime hetkellä.

Kannen pitää puhua siinä hetkessä.

Sen on myös oltava ajaton taideteos,

jonka pitäisi pystyä kehystämään ja kiinnittämään seinälle.

Suoraan sanottuna sen jahtaaminen viikosta toiseen ahdistaa yhä -

jopa 30 vuoden jälkeen.

Ennen The New Yorkeria -

julkaisin grafiikkalehteä underground-sarjakuvapiirtäjien kanssa.

Tykkään työskennellä taiteilijoiden kanssa, joilla on vahva näkökulma,

erilaiset tyylit ja tarinat, jotka he haluavat kertoa.

Yritän tuoda sitä The New Yorkeriin.

Satavuotisjuhlan kunniaksi David Remnick tuli luokseni ja sanoi:

"Meidän on pakko käyttää Eustace Tilleyä ensimmäisestä kannesta."

Minun piti purra kieltäni, jotta en sanoisi: "Ei!"

Tiedäthän?

Ymmärrän impulssin,

mutta haluan tehdä jotain innovatiivista ja ihan uudenlaista.

Ilmeisesti minun pitää keksiä jotain.

Katsotaan, miten tässä käy. -Hyvin.

IN HOUSE -TOIMITTAJA

Lehden alussa on The Talk of the Town -osio. Se herättää kiinnostuksen.

Ne ovat lyhyitä artikkeleja.

Ne ovat kuvauksia tai lyhyitä kertomuksia.

Jokainen kertoo pienen tarinan. Saatan pelata biljardia rockbändin kanssa -

tai hengailla John Belushin valokuvaajan kanssa.

Ne ovat yleensä itsenäisiä tekstejä,

mutta se, mitä työstän nyt, on avoimempi.

Selvä.

On ehkä voinut huomata, että politiikka vetää ihmisiä erilleen.

Siksi ajattelin lähteä liikkeelle ja haistella kaupungin ilmapiiriä.

Se on eräänlainen kalastusretki.

Koskaan ei tiedä. Kuljetaan pitkin katuja ja kuunnellaan, mistä nyt puhutaan.

Mark. Hauska tavata. -Hauska tavata.

Kirjoitan New Yorker -lehteen. -Selvä.

Olen töissä The New Yorker -lehdessä. Tiedätkö sen?

Kun alan etsiä ihmisiä ja mielenkiintoisia asioita New Yorkissa,

tuntuu kuin minut olisi huumattu.

Kaikki ihmiset ovat kiinnostavia.

Se on kuin ihme.

Siinä on lapsenlapsi. -Niin.

Miten suloiset kasvot. -Hän on suloinen.

Voidaanko jutella hetki? Haluatko puhua minulle?

En. -Etkö halua puhua?

En. Anteeksi. -Oletko varma? Suostu nyt.

Floppihikeä. Mennään.

Kirjoitan The New Yorker -lehteen.

Haluatko jutella? Saanko kysellä?

Puhun vain vähän englantia. -Mikä on äidinkielesi?

Mandariinikiina. -En osaa sitä.

Hei, olen Nick. -Hei.

Kirjoitan jutun kaikesta stressistä, jota koemme poliittisen tilanteen takia.

Mitkä fiilikset?

Millainen mieliala? Saatko nukuttua?

Enpä oikein.

Ovatko perheenjäsenesi jakautuneet?

Mielenkiintoista, että mainitsit, koska olemme...

Puhuin kiitospäivän vieraslistasta.

Astuit suoraan artikkeliini.

"Miltä tuntuu, New York?

Revimmekö itsemme palasiksi -

vai elämmekö epätäydellistä elämää niin kuin monta kertaa aiemmin?"

Tehtävä on aika lailla mahdoton, mutta...

Eiköhän siitä synny jotain.

Satavuotispäivän kunniaksi päätimme tehdä videosarjan.

Mukana on kirjoittajia, taiteilijoita ja ajattelijoita,

joilta saamme kerättyä kokemuksia The New Yorkerista.

Tämä tuoli on alkuperäisestä toimistosta. Toimistopöydän äärestä.

Miten hienoa.

Ne rakennettiin kestämään. Tämä on yksi mukavimmista tuoleista koskaan.

Menetimme tämän taiteen.

Sen, jossa takapuolen muoto veistetään puuhun.

Siksi tässä on hyvä istua, mutta se on menetettyä taidetta.

Kukaan ei enää osaa tehdä tällaista.

Onko sinulla suosikkisarjakuva,

joka on erityisen rakas vuosien varrelta?

Kaikki Emily Flaken sarjakuvat. Suosikkini on nainen sirkuksessa.

Hän kurottaa käsillään, ja toisella puolella on leijona.

Se tavallaan kiteyttää sen ajan, kun olin vähän yli parikymppinen.

Jokainen mies oli leijona.

"YLI, HEMMETTI, YLI!"

Yksi suosikkipiirtäjistäni on Zach Kanin.

Hänellä on Sisyfos työpaikallaan.

On hauska ajatella Sisyfosta toimistokontekstissa.

Hän ei ehkä koskaan saa tehtävää valmiiksi.

The New Yorkerin sarjakuvia lukiessa tuntuu,

että hahmo on itseä fiksumpi.

Sarjakuvat ovat aina tämäntyylisiä.

YLÄKERRAN VÄKI

Rakastan Roz Chastia.

Rakastan häntä tosi paljon.

Hän koskettaa minua syvästi.

Voi, veli! Kuuletko hänet?

Katso tuota lintua!

"Katso tuota lintua!"

Tässä on pieni linnunpoika.

Se tykkää The New Yorkerista.

Todella.

Se on hyvää pureskeltavaa.

Nämä ovat julisteita.

Ne ovat Ghanasta.

Tämä taisi olla häälahja.

Tässä on Charles Addamsin huivi.

Se on minusta poikkeuksellinen.

Hän oli ensimmäinen sarjakuvapiirtäjä, johon rakastuin lapsena.