I Called Him Morgan

Don't Blame Me albumilta Criss-Cross.

Kuuntelette ohjelmaa Blue Notes, Blue Nights -

New Yorkissa.

Yöstä tulee myrskyisä.

Koillisesta tuulee.

Luvassa on kovaa tuulta ja sankkaa lumisadetta.

Olkaa varovasti.

Seuraavaksi uutukainen ote Lee Morganin -

tulevalta levyltä.

Miehellä on kova meno tässä biisissä.

- Onko tuo Helen? - On.

Niin.

Tuo on Lee.

Olivatpa he nuoria.

En uskonut sitä.

Olin ymmälläni.

Hehän olivat yhdessä.

He olivat aina esikuviamme.

Kumpikin.

Hän romutti auton -

ja tuli töihin -

eikä siltikään selvinnyt -

siitä yöstä hengissä.

En voinut enää palata sille kadulle.

Enkä New Yorkiin.

Minä muserruin.

Mietin, että mitähän Helenille oli tapahtunut.

Sitten kuulin, että poliisi oli pidättänyt hänet ja vienyt vankilaan.

En enää nähnyt häntä.

20. HELMIKUUTA 1972

Jazzmies Morgan

Suosittu muusikko

Morgan, 33-vuotias

Yökerho Suuri valamiehistö määrää

Vaimo pidätetty

Jazztrumpetistin vaimo pidätetty klubilla

Lee Morgan Rva Lee Morgan

2013, WILMINGTON POHJOIS-CAROLINA

Täällä tapasin rva Helen Morganin ensi kertaa.

Tuossa rakennuksessa.

Wilsonin lukiossa.

Luokkamme oli ensimmäisessä kerroksessa.

Ovea lähimpänä.

Aina kun pidimme välitunnin, rva Morgan tupakoi.

Pidin länsimaisen sivistyksen tuntia.

En luettanut kreikkalaisia tai roomalaisia.

Aloitin antiikin Afrikasta.

En ollut perinteinen opettaja.

LARRY RENI THOMAS AIKUISOPETTAJA

Minua ei kutsuttu hra Thomasiksi -

vaan Larryksi.

Lähes kaikki sanoivat niin.

Useimmat oppilaat olivat -

Helenin ikäisiä.

Nuorimmat olivat nelikymppisiä.

Rva Morgan -

ei vaikuttanut kovin akateemiselta, mutta hän tunsi katuelämää.

Se hänestä huokui.

Esittäydyin luokalle -

jakamalla heille esittelyn itsestäni.

Siinä oli kuvani, ja kerroin olevani -

jazzjuontaja radiossa.

Siinä oli taustatietojani.

Sen saatuaan rva Morgan sanoi rakastavansa jazzia.

"Niinkö?"

"Kyllä. Mieheni oli muuten jazzmuusikko."

Sukunimi oli Morgan.

"Mikä oli miehesi nimi?"

"Lee."

"Lee Morgan, se trumpetistiko?"

"Niin." Hän katsoi minua hassusti.

Vähän kuin "tiedät kyllä".

"Tahdon haastatella sinua joskus."

"Mietin asiaa."

Lopulta vuonna -96 eli kahdeksisen vuotta myöhemmin -

hän kysyi, tahdonko yhä -

sen haastattelun.

"Tietty."

Lainasin tavallisen Sony-nauhurin.

Otin kaksi kasettia.

"Minä lähden -

haastatteluun."

Se oli vuoden 1996 helmikuussa.

Hän kuoli maaliskuussa.

En koskaan pitänyt maaseudusta.

Äitini suunnitteli niin,

että kun minun piti -

auttaa tilan töissä -

ja tehdä kaikenlaista,

lähtisin sieltä sitten kun olisin tarpeeksi iso.

Olin -

nuori.

Sain lapsia varhain.

Sain ensimmäiseni 13-vuotiaana.

Sitten sain toisen heti perään.

Noin 14-vuotiaana.

Sen vuoksi havahduin monen asian suhteen.

En koskaan sanonut haluavani lapsia.

En ikinä.

Sain niitä silti.

En kasvattanut heitä.

Isovanhempani kasvattivat heidät.

Koska lähdin.

Minä lähdin.

Tulin Wilmingtoniin.

Sitten avioiduin täällä.

Olin tuntenut sen miehen vain viikon verran.

Se oli täkäläistä nopeaa elämää.

Olin 17 ja hän 39.

Hän hukkui.

Hänen perheensä asui New Yorkissa.

Lähdin Wilmingtonista ja vietin kaksi viikkoa New Yorkissa.

Jäin sinne.

Lee Morgan, hyvä yleisö.

Tapasin Lee Morganin ensi kertaa ollessani armeijassa.

Siellä puhuimme kaikesta uudesta.

Siellä puhuttiin näyttelijä Clifford Brownista -

ja James Deanista.

"Dizzy Gillespie löysi 16-vuotiaan trumpetinsoittajan.

Hän on Lee Morgan Philadelphiasta."

Silloin kuulin nimen.

Yhtenä viikonloppuna menin kotiin New Jerseyhin.

"Dizzy Gillespie soittaa Sugar Hill -klubilla.

Lee Morgan on siinä bändissä."

Menin klubille ja näin bändin.

Dizzy Gillespie soitti sooloa.

Hän lopetti.

Sitten näin,

kun Lee Morgan alkoi soittaa.

Oli hauskaa nähdä, miten hän miltei haastoi Dizzyn musikaalisesti.

Hän oli itsevarma.

Melkein ylimielinen.

Hän oli eloisa nuori artisti,

joka tiesi olevansa lahjakas.

Epäilemättä.

Lee tiesi sen.

Bändillä oli samanlaiset asut.

Lee Morgan ja Dizzy Gillespie -

sekä Charli Persip pukeutuivat eri tavalla.

He olivat bändin tähdet.

Kaikki olivat ikään kuin järkyttyneitä.

Nuori kaveri -

soitti kuin kokenut konkari.

Kaikille oli päivänselvää, että hänestä -

tulisi tähti.

Oli tavanomaista, että muusikot pukeutuivat -

kaikkein parhaiten.

Puhuimme muodista kaiken aikaa.

Sen ajan tyyliä nimitettiin Ivy Leagueksi.

Lee ja minä pidimme siitä kovasti.

Halusimme parhaan auton, sievimmän naisen, paljon rahaa,

parhaat kengät.

Se oli meille tärkeää.

Ostin Austin-Healeyn.

Lee osti Triumphin.

Tuumin hänelle:

"Autosi ei ole yhtä nopea kuin minun."

"Sehän nähdään."

Ajelimme ympäri kaupunkia.

Menimme keskuspuistoon yöllä.

Siihen aikaan -

keskuspuistossa saattoi ajaa yöllä.

Ajoimme mutkista niin nopeasti -

kuin mahdollista.

Auto pysyi aina pystyssä.

Ahmad Jamal oli soittamassa isoilla festivaaleilla.

Sarah Vaughan, Count Basie, Jazz Messengers.

Lee Morgan juoksi radan yli -

väliajalla.

Hän kysyi, tahdonko soittaa Messengersien kanssa.

"Haluatko?"

"Haluan."

"Tule mukaani."

Hyppäsin radalle hänen mukaansa -

ja menin Art Blakeyn pukuhuoneeseen.

Art kysyi: "Haluatko soittaa bändissäni?"

Tuolla äänellä.

"Messengerseissä."

"Haluan."

Hyvät naiset ja herrat, aloitamme kolmannen setin.

Art Blakey ja Jazz Messengersit saapuvat -

maailman jazzkolkasta.

Lee Morgan trumpetissa, Wayne Shorter tenorisaksofonissa,

Bobby Timmons pianossa, Jymie Merritt bassossa.

Soul-veljet ovat paikan päällä.

Saatte kuulla siistin kappaleen.

Olin aina yksinäinen susi.

Lee oli kuitenkin ystäväni.

Hän ja minä väittelimme kaikenlaisista jutuista.

Vaikkapa politiikasta.

Hän halusi tietää kaiken.

Soitimme Euroopassa.

Joskus keikalla,

kun Lee soitti sooloa,

Art huusi hänelle: "Puhu yleisölle.

Kerro tarinasi."

Hän osasi kertoa tarinoita musikaalisesti.

Olen elänyt enimmän osan elämästäni 53rd Streetillä.

Se sijaitsee Birdlandin tienoilla 8th: n ja 9th: n välissä.

Sen ympäri pääsee ajamaan.