Time and Water

RAKKAILLENI

JOS LÖYDÄTTE TÄMÄN AIKAKAPSELIN, PAINAKAA PLAYTA

Hei.

Hei.

Hei.

Toivottavasti kuulet tämän.

Emme tule tapaamaan, koska elämme eri aikoina.

En voi lähettää sinulle jäätikköä,

mutta voin sentään lähettää tämän.

Tämä kapseli olisi voinut olla täynnä Amazonin käärmeitä.

Hartioillani oleva kuningasboa kuuluu lempisedälleni Johnille.

15 vuotta myöhemmin hän kutsui minut tutkimaan

jättiläisanakondien parittelutapoja Venezuelaan.

Olisin ollut tässä,

mutta suunnitelma oli ristiriidassa omien parittelutapojeni kanssa.

Pysyin Islannissa omassa elinympäristössäni

ja kirjoitin runoja ja scifiä.

Andri Snær Magnasonin kirja Tarina sinisestä planeetasta

on kerännyt suuresti huomiota.

En ole aikoihin lukenut näin poliittista islantilaisromaantia.

Hulda. Katso, tuolla on jäätikkökieleke.

Hups!

Jäätikkö on tuolla.

Tuolla!

Ensimmäisenä lähetän sinulle tarinan, jota kerroin omille lapsilleni.

Se kertoo kodistamme.

Ensin oli tyhjyys.

Sitten tuli kohtasi jään.

Kaaoksesta nousi Auðhumla: kuurasta ja lumesta tehty lehmä.

Sen kehosta saivat alkunsa sadat jäätiköt.

Ne kaiversivat vuoria ja laaksoja.

Sen utareista virtasi neljä jokea, jotka ravitsivat maailmaa.

Sen jää löysi kodin Islannista,

ja Islannista tuli meidän kaikkien koti.

Olemme eläneet jään kanssa tuhannen vuoden ajan.

Hymyile!

- "Ísgland." Onko se oikein? - Kyllä.

- Hyvin tehty. - Islanti.

Se oli kuitenkin vasta alkua, ja tarvitset monia tarinoita.

Voin kuvata revontulia! Vau!

Katsokaa, ne liikkuvat.

- Vau. Ne katosivat. - Ne ovat nyt täällä.

En tiedä, miten vanha olet, kun kuuntelet tämän.

Olen 53-vuotias, ja puhun sinulle vuonna 2026.

Tältä Islanti näyttää nyt.

En ole ikinä nähnyt mitään yhtä kaunista.

- Mitä pidätte, tytöt? - Se on mahtava.

Tämä on kaunis tie.

- Andri, oletko puolellamme? - Olen.

Perin rakkauteni tätä paikkaa kohtaan niiltä, jotka kasvattivat minut.

Vanhemmiltani...

ja isovanhemmiltani.

Olemme ensimmäisten ja viimeisten suku.

Isoisä Jón oli tuhatvuotisen suvun viimeinen, joka syntyi tällä tilalla.

Isoäiti Dísa nauroi aina ensimmäisenä.

Isoäiti Hulda oli ensimmäinen nainen, joka lensi Islannissa.

Isoisä Árni oli yksi ensimmäisistä Islannin jäätiköiden tutkijoista.

Minusta tuli ensimmäinen, joka hyvästelee jotain,

mitä emme uskoneet voivamme menettää.

Paljon onnea vaan

Paljon onnea vaan

Eletään vuotta 2019.

Neljästä lapsestani nuorimmainen eli Hulda täyttää 11.

Vau.

Viimeinen isovanhempani, joka on myös Hulda, on yhä elossa.

Täytät korkeat odotukset, Hulda.

Tässä me Huldat olemme.

Hulda-mummo oli ollut naimisissa isoisäni Árnin kanssa 60 vuotta.

Nyt heille rakkaimmat asiat alkavat kuolla.

MÝRDALSJÖKULL (SUOLAAKSON JÄÄTIKKÖ)

HOFSJÖKULL (TEMPPELIJÄÄTIKKÖ)

VATNAJÖKULL (VATNA-JÄÄTIKKÖ)

OKJÖKULL

Vuonna 2014 Okjökullista tuli ensimmäinen jäätikkö,

joka kuoli ilmastonmuutokseen.

Sen muistoksi pidetään elokuussa hautajaiset.

Hautajaiset ovat ensimmäiset laatuaan maailmassa.

Jäätikön hautajaiset tuntuvat epätodellisilta.

On kuin kodin tuntu katoaisi.

Olen kerännyt koko ikäni isovanhempieni tarinoita jäätiköistä.

Yhtäkkiä näen ne uudessa valossa.

Haluan koota ne kaikki siltä varalta, että niistä on hyötyä tulevaisuudessa.

Jaan kanssasi suosikkini: sen, kun isovanhempani rakastuivat jäällä.

He ovat kuvanneet tämän.

Tässä he ovat häämatkalla vuonna 1956.

Tässä he ovat vuosina 2004, 2010...

ja 2017.

Halusin vuorille pienestä pitäen.

Outoa kyllä alan keväisin haistaa jäätikön tuoksun.

Mikä on "jäätikön tuoksu"?

- En osaa kuvailla sitä. - Se oli jotain erityistä.

Sieltä vain tuli huumaava tuoksu.

- Milloin tapasitte? - Vuorikiipeilijöiden kokouksessa.

Ihastuin häneen heti.

Sanoin äidilleni: "Olisinpa poika, niin voisin tehdä kaikenlaista."

Voisin seikkailla enemmän.

Olin valmis kaikkeen.

Árni sanoi: "Menemme Vatnajökull-jäätikölle."

Kysyin: "Pääsenkö mukaanne?"

Hiihtäjät kysyivät, olinko hullu, kun toin naisen Vatnajökullille.

Se oli kuulemma aivan naurettavaa.

Suurin jäätikkö on Vatnajökull.

Se on Euroopan suurin ja peittää kahdestoistaosan Islannista.

Vatnajökullille matkustaminen on uhkarohkea temppu,

joka sopii vain hyvin varustautuneille ja kokeneille vuorikiipeilijöille.

Vietimme koko viikon jäätiköllä.

Olemme olleet siitä asti yhdessä.

Menimme naimisiin perjantaina,

ja aikaisin seuraavana aamuna lähdimme kolmen viikon matkalle.

Sen jälkeen kävimme usein Vatnajökull-jäätiköllä

Islannin jäätikköyhdistyksen kanssa.

Silloin mittaukset alkoivat.

Samoja mittoja otetaan nykypäivänäkin.

- Palelitteko koskaan? - Emme koskaan.

Olimme vastanaineita!

Onko jäätikkö sinulle toinen kotisi?

Kyllä on.

Jäätikön huipulla on erilainen maailma.

Kaikki on valkoista.

Maisema on loputon.

Miten vanha olet nyt?

- Olen unohtanut kaiken. - Täytät 95 vuotta, rakas Árni.

Yhdeksänkymmentäviisi vuotta? Sinä pidät siitä kirjaa puolestani.

- Kyllä, kaikesta. - Kuten aina.

En tiedä, miten olisin selvinnyt elämästä

ilman häntä rinnallani.

Haluan, että tunnet jäätiköt kuten isovanhempani tunsivat.

Kuten minäkin tunnen.

Tältä jäätikkö kuulostaa.

Vaikka sitä ei näe, se liikkuu.

Kun lunta sataa tarpeeksi kauan vuodesta toiseen,

jäästä tulee raskasta, ja se alkaa liikkua oman painonsa alla.

Tuo liike on jäätikön määritelmä: se on jäätä, joka on herännyt eloon.

Jäätikön elämä tapahtuu geologisessa ajassa:

vuosisatojen ja -tuhansien aikana kuukausien ja vuosien sijaan.

Iäkäs jää on sinistä.

Mitä syvemmän sinistä, sitä syvemmältä ajasta se on.

Niin kauan kuin luntaa sataa talvisin enemmän kuin kesäisin sulaa,

jäätikkö jatkaa virtaamistaan.

Tuo sykli valaa maahan elämää.

Isovanhempani luulivat, että jäätiköitä olisi aina.

Minäkin luulin niin.

Eräänä päivänä vuonna 2014 uutisissa kerrottiin kuitenkin tämä.

Okjökull-jäätikkö sijaitsi Länsi-Islannissa vuorella.

Se tunnettiin aina Islannin pienimpänä jäätikkönä.

Sitä ei kuitenkaan pidetä enää jäätikkönä,

koska jäätikkötutkija Oddur Sigurðsson on matkalla vuorelle

toteamaan Okjökullin kuolleeksi.

Kirjasin kuolinsyyksi kesän äärimmäisen kuumuuden.

Okjökull oli kuollessaan vain noin 700 vuotta vanha.

Se oli vasta poikanen jäätiköiden joukossa.

Vuoden 1900 tienoilla sen ala oli noin 15 neliökilometriä.

Viimeisten 15 vuoden aikana

se on kuitenkin kutistunut nopeammin kuin kuvittelin olevan mahdollista.

Se on huvennut hämmästyttävän nopeasti.

Jäätikkö ei liiku enää, joten se on "kuollutta jäätä".

Onkohan jäätikön kuolema sinusta yhtä historiallista kuin minusta?

Minun horisonttini romahti sen myötä.

Tulevaisuus, josta meitä varoitettiin, ei ole enää kaukana. Se on saapunut.

Aika alkaa loppua.

Kun koin ensimmäistä kertaa tuon tunteen, tartuin kameraan.

Aloin tietämättäni tehdä tätä aikakapselia sinulle.

Eletään vuotta 1997.

Tyttöystäväni Magga on juuri saanut ensimmäisen lapsemme Hlynurin.

Tämä on Hlynurin ensimmäinen kylpy äitinsä kanssa.

Eikö olekin kaunista?

Tuolloin toinen isoisäni Jón kertoi, että hän tekee ehkä kuolemaa.

Kiirehdimme hänen rantakotiinsa.

Täällä neljä sukupolvea makaa nurmikolla.

Valtaistuimen perilliset.

Vanhimman miehen vanhin poika, hänen vanhimpansa ja tämän vanhin.

Vanhin kaikista.

Katso, miten siisti hän on.

En ole valmis hyvästelemään.

Aiemmin sinä kesänä menin töihin kansallisarkistoon,

jossa säilytetään Islannin vanhimpia arkistoja.

Jokainen arkisto on portaali, joka vie minut toiseen aikaan.

Matkustan Eddojen mukana vuoteen 1220,

jolloin jumalten ja kosmoksen myytit kirjoitetaan puhtaaksi.

Landnámabók vie minut vuoteen 874, jolloin ihmiset asuttivat Islannin.

Nyt olen vuodessa 1862 haltioista kertovassa kansantarussa.

Haltia on houkutellut paimenen kotiinsa kivien sisään.

Sitten saavun vuonna 1918 syntyneen vanhan naisen olohuoneeseen.

Hän laulaa yhtä Islannin vanhimmista taidemuodoista:

laulurunoja, joiden nimi on Rímur eli islanniksi "riimi".

Rímur tuntuu niin suurelta löydöltä, että kerron siitä televisiossa.

En ollut koskaan kuullut vastaavaa.

Kun aloin kuunnella sanoja tarkkaan, runo sisälsi suurta surua.

Se kertoi vanhojen tapojen katoamisesta.

Kun kuuntelin, miten toisto ja rytmi jatkuivat,

lumouduin siitä.

Soitan tallenteita pojalleni, kun hän hermostuu.

Hän rauhoittuu heti, kun melodiat alkavat soida.

Vanha nainen, joka laulaa poikani uneen,

herättää eloon maailman, josta en ollut aiemmin tiennyt.

Kuvaamme häntä nyt, kun hän ei osaa vielä mitään.

Kun hän alkaa puhua ja olla hauska, emme ota hänestä lainkaan kuvia.

Minulla jää silti tämä.

En ole ikinä ollut kunnon nörtti, jolla on kunnon kamera.

Kun ajattelen isoisäni Jónin viimeistä kesää,