Katrina Babies

Eilen se oli luonnonilmiö.

Tänään - suuronnettomuus.

Rakas New Orleansimme, johon Katrina iski koviten.

Kaksi rantavallia, jotka pidättelivät.

Pontchartrain järven vesiä, ovat sortuneet.

Ja kun vesi nousee kaupungissa, ei ole välittömiä vastauksia,

miten ja milloin vesi saadaan jälleen pois

tai mitä jää jäljelle.

Kaikki, mitä New Orleans koskaan oli, on vaarassa hukkua tänään.

YHDYSVALTOJEN RANNIKKOVARTIOSTO

SIIRRETTY

Onneksi olkoon, Naquanta.

Se olen minä.

Myrskyä ennen ei ollut mitään parempaa kuin olla perheeni kanssa.

Etenkin serkkujeni.

Muistan vieläkin viimeisen kerran.

Oli elokuu 2005, ja kesä oli lopuillaan.

Se tarkoitti yhtä asiaa.

Takaisin kouluun -juhlaa Tinalla kaikkien serkkujeni kanssa.

Tinan talo oli kaikkien sukuni lasten ajanviettopaikka,

koska hänellä oli neljä omaa lasta, jotka olivat parhaita kavereitani.

Muistan vieläkin sen viikonlopun kuin eilisen.

Minä ja serkkuni ulkona leikkimässä, vitsailemassa

ja nauramassa ilman mitään huolia.

Tina teki tavanomaisen ateriansa, kastiketta ja riisiä.

Muistan vieläkin, miltä se tuoksui.

Leikimme ulkona tunteja, kunnes katuvalot syttyivät.

Kun menimme sisälle ja söimme, kasauduimme yhteen huoneeseen

nauttimaan toistemme seurasta ennen kuin vanhemmat hakivat meidät.

Se on poikasi!

- Nähdään. - En olisi ikinä uskonut

sen olevan viimeinen kerta, kun olemme siinä talossa.

No niin.

Myrskystä saakka

tuntuu kuin kaikki olisivat vain jatkaneet eteenpäin.

Amerikassa, varsinkin katastrofien aikaan,

mustat lapset eivät ole edes ajatus.

Hurrikaani Katrina ei ollut yhtään sen erilaisempi.

Katso, siinä on soitto...

Niin suuren menetyksen jälkeen,

miksei kukaan kysynyt olemmeko me kunnossa?

Kukaan ei kysynyt lapsilta, miten heillä menee.

EDWARD BUCKLES, JR. 13-VUOTIAS MYRSKYN AIKAAN

Joten minä kysyn.

Valmista? Cierra,

Katrina Babies, otto yksi.

Lolly, Katrina Babies, haastattelu, otto yksi.

Olin 11-vuotias,

ja ensimmäinen asia minkä muistan: Minut herätettiin unesta.

Ensimmäinen muistamani asia

oli vain juoksemisen ääniä käytävältä...

Ja äitini sanoi:

"Ylös, ylös, ylös, pitää mennä."

Jotain sellaista on erittäin vaikea unohtaa.

Perjantaina olin koulussa, kuljin käytävillä kavereiden kanssa.

Maanantaihin mennessä olin, hitto vie, katolla.

Äitini on kotona itkemässä. Mummini on kotona itkemässä.

Kotimme on tuhottu.

Se oli ihan liikaa. Vaikka olin nuori

enkä stressannut niin kuin vanhempani stressasivat,

mutta minä vain... En vain voinut hyvin.

En voinut ajatella kunnolla.

Saitko koskaan mahdollisuutta puhua tästä jollekin?

Koulussa? Terapiaa tai jotakin?

En.

Aloin haastatella ihmisiä, enkä tiennyt mitä tein,

mutta ajattelin vain, että tämä tarina täytyy kertoa.

No niin. Pyöriikö?

Kyllä.

No niin. Katrina Babies, Betty Buckles.

Betty "Pysy valmiina" Buckles, otto yksi.

Miksi näytät niin pelokkaalta ja vakavalta?

- En tiedä. Tarkoitan... - Sen ei tarvitse olla pelottavaa.

En pelkää.

Esittele vain itsesi.

Kerro nimesi...

Sano nimesi ja kuka olet.

- Mitä tarkoitat, kuka olen? - Niin.

- Siis niin kuin äitisi? - Niin.

Isä, mitä muistat vanhempana käyneesi läpi,

kun hurrikaani Katrina lähestyi? Koko prosessi

- hurrikaani Katrinasta? - Hyvä kysymys.

Koska minä, vaimoni ja suku

olimme päättäneet ensin, että me kaikki jäisimme.

Me vain odottaisimme sen menevän ohi.

Mutta sinä aamuna, viimeisenä lähtöpäivänä

vaimoni muutti mieltään ja sanoi:

"Meidän olisi parasta lähteä." En ollut kiistelytuulella,

joten sanoin: "Hyvä on. Pakataan ja lähdetään."

Olin kuullut myrskystä varmaan jo viikon tai kaksi.

Sitten Ray Nagin tuli ja kehotti

ottamaan myrskyn vakavasti

ja viemään perheet pois täältä.

Joten sanoin isällesi: "Meidän pitää lähteä."

PORMESTARI RAY NAGIN

Naiset ja herrat, olisipa minulla teille parempia uutisia,

mutta kohtaamme myrskyn, jota monet meistä ovat pelänneet.

En halua aiheuttaa paniikkia, mutta haluan asukkaiden ymmärtävän,

että tämä on hyvin vakavaa ja korkeimman luokan myrsky.

Sen takia olemme ottaneet tämän ennennäkemättömän askeleen.

ODOTAMME UUTISIA NEW ORLEANSIN PORMESTARILTA

Emme voi vain nousta ja lähteä.

Meillä ei ole kulkuneuvoa. Elämme kädestä suuhun.

Emme pysty vain lähtemään.

20. ELOKUUTA 2005

Odotatko myrskyä?

- Aiotko odottaa myrskyä? - En.

- Hurrikaani. - Miten menee? Ihmiset odottavat

hurrikaania, aivan kuin se ei olisi mitään.

Mielipiteeni hurrikaaneista,

ajatukseni niitä kohtaan oli, että niitä tulee aina.

Ne vaikuttivat tulevan New Orleansiin,

mutta kääntyisivät viime sekunneilla.

Mummini jankutti,

että alempi 9. Piiri on merenpinnan alapuolella.

Ettemme voi jäädä tänne.

Pakkasimme, ja muistan,

että siinä oli jotain erilaista, vaikkemme tienneet sitä silloin.

Muistan pakanneeni laukkuni

ja laittaneeni sinne jotain kuvia makuuhuoneeni seinältä,

mikä on sellaista, mitä ei normaalisti tehdä,

kun ajattelee tulevansa takaisin.

Emme ottaneet niitä tosissamme.

Muistan kerran,

kun olin Lafitte-asuinalueella hurrikaanin aikaan,

ja he järjestivät hurrikaanikorttelibileet.

Heillä oli siellä DJ. Kaikki alueelta

olivat siellä tanssimassa ja syömässä.

Ja hurrikaani tulee huomenna,

joten me lopetetaan nyt,

ihan vain, jos jotain tapahtuu.

Mutta me aina tiesimme, ettei mitään tapahdu. Yhtään mitään ei tapahtuisi.

- Meillä olisi kaikki hyvin. - Mummini sanoi:

"Pakkaa vaatteita. Pakkaa vain vaatteita.

Ota kaikki mitä tarvitset, pakkaa vaatteita."

Olen varma, että minä ja ystäväni,

me taas vain

ajattelimme, että tämä on myös nopea,

kestää ehkä kaksi tai kolme päivää, ja sitten tulemme takaisin.

Siinä oli vielä sellaista viattomuutta ja sitä,

kun ei oikein ajatellut, että tämä on iso juttu.

Olimme Lafitte-asuinalueella,

ja minä ja veljeni leikimme ulkona muiden lasten kanssa.

Ja kaikki mitä tunsin oli kylmä tuuli.

Oli hyvin tuulista. Niin tuulista. Ja todella kylmä.

Kävin kirkossa sinä sunnuntaina, päivää ennen myrskyä.

Ja pappi sanoi... En ikinä unohda sitä.

Pappi katsoi isääni silmiin

ja kysyi: "Lähdettekö tänään?"

Isä vastasi: "Emme." Ja pappi vain katsoi.

Hänellä oli tämä katse silmissään, ja me kävelimme pois.

Minä katsoin taakseni,

ja pappi vain katsoi kuin hän olisi hämmentynyt.

Enkä koskaan unohda sitä päivää elämässäni.

Tuona sunnuntaina heräsimme, ja äitini oli kiihtynyt.

Hän sanoi: "Olemme lähdössä. En kysynyt sinulta.

Kerron sinulle. Olemme lähdössä.

Lähdemme hiiteen täältä ja menemme jonnekin."

Äitini on sellainen ihminen, joka näkee unia,

ja joskus ne unet

käyvät toteen perheessä.

Hän on hyvin henkinen.

Joten kun hän sanoi,

että Jumala käskee meitä lähtemään, kukaan ei kyseenalaistanut sitä.

Hän ilmoitti, että täytyy mennä.

"Lähdemme pois täältä. Alkakaa valmistautua. Täytyy mennä."

Ja sitten kaikki vain alkoivat nousta ylös.

Lapset eivät näyttäneet olevan huolissaan myrskystä,

koska he eivät ymmärtäneet, miten vakavaa se oli.

Kiirehdimme autoon

ja meillä oli vaatteita vain viikonlopuksi.

Meidät oli evakuoitu ennenkin,

mutta tässä kerrassa oli jotakin epätodellista.

ODOTAMME UUTISIA NEW ORLEANSIN PORMESTARILTA

New Orleansin täytyy valmistautua...

KANSALLINEN HURRIKAANIKESKUS: SUURI KUOLLEISUUS MAHDOLLINEN

kohtaamaan jopa

282 kilometriä tunnissa etenevä hurrikaani.

N MYRSKYÄ MAIHIN

NYKYAIKANA YHDYSVALLOISSA

Ei voi olla epäilystä, että puhumme

- rantavalleista, joista vuotaa yli. - Kyllä.

Kaupunki näytti olevan hätääntyneessä tilassa.

Tankkaamiseen meni tunteja. Bensa-asemat olivat aivan täynnä.

Ihmiset kirosivat, ihmiset huusivat,

ja epävarmuus ja pelko näkyi kaikkien kasvoilla.

Kuulosti siltä kuin ulkona olisi maailmanloppu, mutta

silti jätin sen huomiotta.

Sitten sähköt menivät poikki.

Joten minä vain istuin ja kuuntelin sadetta.

Kuulin myös kaikenlaisten eläinten ääntelevän ulkona.

Sade, tuuli ja kaikki se.

Joten menin isäni viereen sänkyyn, koska minua pelotti.

Mutta muistan, että pystyin näkemään ulos talosta,

koska meillä oli verkko-ovi talon sivussa.

Katselin vain kaikkea, mitä lensi ohitsemme,

ja puut näyttivät kuin ne irtoaisivat maasta.

Silloin tajusin, että tämä ei ole leikkiä.

Muistan, että oli tosi myöhä.

Täytyi olla melkein puoliyö.