Chef's Table

Ollaan rehellisiä.

Pikkuleipiä ei syödä ravinnon takia.

Pikkuleipiä syödään nautinnon vuoksi,

irtioton hengen vuoksi ajatellen:

"Tiedän, ettei tämä pikkuleipä -

täytä päivän ruokavaliotani,

mutta se tuo iloa -

ja muistuttaa, että elämä on liian lyhyt pikkuleipien laskemiseen.

Kysyin siis itseltäni kysymyksen:

"Mitä voin tehdä joka päivä loppuelämäni ajan?"

Ajattelin:

"Tehdä pikkuleipiä."

NETFLIX-DOKUMENTTISARJA

Christina Tosi on luonnonvoima.

Otsanauha muuttaa hänet supersankariksi.

MAITOA

Christina loi mielettömän popkulttuuri-ilmiön.

Milk Bar on leipomovaltakunta.

Se muutti tavan, jolla jälkiruokia syödään päivittäin.

ENTINEN KULINAARIJOHTAJA

Missä oli maissihiutalepikkuleipiä?

Missä oli tryffelipallo...?

Mikä se on? Voiko sen syödä loppuun?

VAPAA TOIMITTAJA

Kuin äidin tekemää,

mutta supertähtikondiittorin tekemänä.

Hän ymmärtää nostalgiaa ja haluaa samalla tuhota nostalgian.

PAISTETTU OMENAPIIRAKKA

Hän on työskennellyt parhaiden kanssa, mutta on sydämeltään tavallinen.

Hän on koukussa roskaruokaan.

Hän laittaa suosikkiruokiaan jälkiruokiinsa.

Ostin hänelle kerran Take5-makeispatukoita.

Haastoin hänet: "Montako voit syödä viikossa?"

Hän soi koko hiton laatikon.

Joskus hän tuli raa'an taikinan kanssa.

Kuka tekee raakaa taikinaa naposteltavaksi?

Vitsailemme: "Saat sokeritaudin."

Tätä ruokaa ei voi syödä paljoa ja tuntea oloansa hyväksi.

Christinan paistoksissa on jotain, mikä saa syömään niitä liikaa.

En voi lopettaa syömistä.

Christina on amerikkalainen keittiömestari.

Hän ei yritä olla ranskalainen tai karata Japaniin.

Hän on Amerikka.

Ja Amerikka on herkullista.

CLINTONIN MARKKINAT

Toffeeta ja omenaa joka kerta.

-Kiitos. -Hienoa! Mitä se on?

Siinä on reilusti pekonia.

Lapsena olin nirso syömään.

Pidin perusjutuista, kuten juustomakaronista,

hot dogeista ja muroista ympäri vuorokauden.

Saanko uppopaistetun Snickers-patukan, Oreo-keksin ja Twinkiesin?

Ilman tuomitsemista.

Ja uppopaistettua suklaahipputaikinaa.

Olin hulluna makeaan.

Jäätelö, pikkuleipätaikina,

kaikki uunissa paistettu sokerikuorrutettu kelpasi minulle.

Hemmo!

Söin hyvin amerikkalaisia jälkiruokia,

kuten omenapiirakkaa ja pehmytjäätelöä.

Kuten Dairy Queen.

Mitä hyvänsä elämässä tapahtuikin,

sen ohi ei voinut ajaa siellä poikkeamatta.

Katsokaa tuota. Nuo ovat meidän.

Iloa ja onnellisuutta ihmisille.

Se saa sen pienen hetken elämässä hieman suloisemmaksi.

Jaksatko kaiken, Charlie?

-Jaksan. -Näyttää aika eeppiseltä!

-Kiitos. -Ole hyvä.

Maailmalla on useammin annettavaa,

kun sitä lähestyy lapsenomaisemmin.

Mitä sinä voitat?

Maailma on oudompi ja kauniimpi.

Tällä tavalla. Hienoa! Juuri noin!

Ei se aina ole auringonpaistetta ja sateenkaaria,

mutta elämän jokaisena päivänä pitäisi olla hetki,

jolloin maailman paino harteilla on hieman kevyempi.

Onko hyvää?

Tämä resepti oli isäni suosikki.

Sinun isoisoisälläsi, minun isoisälläni, oli omenapuutarha.

Se oli laman aikaan.

Huonoja kutsutaan pudonneiksi.

Ne putoavat maahan ja mustuvat. Niitä ei voi myydä.

Sen sijaan isoäitini otti omenat -

ja teki omenahilloa tai omenamunkkeja.

Isoäiti teki jopa kuorista omenahilloa.

Hän ei antanut minkään mennä hukkaan.

Tiedät sen.

Äitini äiti...

Vitsailin, että voin käyttää samaa reseptiä hänen vieressään,

ja hänen maistui aina paremmalta.

Se on sen kauneus,

miltä hoiva, rakkaus ja välittäminen maistuvat ruoassa,

oli se sitten henkistä, tunteellista tai tieteellistä makunystyröissä.

Hänen tekemänsä maistuivat aina paremmalta.

Isoäitini, tätini ja äitini leipoivat.

Joka päivä, ei koskaan mitään hienoa.

Leipoivat, jotta olisi tuoretta hyvää, jollekulle annettavaksi -

tai mukaan vietäväksi. Sillä tavalla vain elettiin.

Voisi sanoa, että hän on tehnyt sitä koko elämänsä. Lapsesta asti.

CHRISTINAN ÄITI

Hän ei halunnut ponia tai mitään sellaista.

Hän halusi toimivan lelu-uunin. Sanoin:

"Emme käytä rahaa lelu-uuniin. Meillä on oikea keittiössä.

Me menemme keittiöön."

-Hei, kulta. -Rakastan sinua.

Tule tänne.

Sellaista vain tapahtuu elämässä ja sukuni kotielämässä.

Näillä naisilla on uskomaton valta ja vaikutusvalta.

Minusta he olivat maailman siisteimpiä naisia.

Juuri noin.

Emme syö kaikkea tätä itse.

Leivomme, jotta voimme viedä sitä annettavaksi.

Pidän leipomisesta, koska se tuo isoäitini mieleen.

Kuin pihistäisin taikinaa,

kun he eivät huomaa.

Tunnen olevani heidän kanssaan ja yksi heistä.

Kiva. Kanelin voi haistaa ilmassa, eikö?

-Söin yhden. Ne ovat mahtavia! -Eivätkö olekin?

Pitäisi lisätä vähän sokeria.

Minut kasvattivat ylipositiiviset naiset, jotka haluavat miellyttää.

"Luoja, on syntymäpäiväsi.

Juhlimme, kunnes naamasi on punainen ja haluat piiloutua nurkkaan."

Pieniinkin juhliin haluttiin tehdä kakku.

En juuri välittänyt kakusta.

Amerikan lapset kasvatetaan pitämään kakkua -

kaikista jännittävimpänä ja juhlallisimpana jälkiruokana,

eikä siinä ole mitään väärää.

Se on kuohkeaa.

Yleensä se ei juuri maistu, on vähän kuivaa ja koostumukseltaan heikkoa.

Kuin läjä menetettyjä mahdollisuuksia.

Minun täytyi määritellä suhteeni kakkuun.

Se kakku olisi paljon parempaa.

Kokkikoulussa -

kauneuden ja täydellisyyden mestarien ympäröimänä -

kakkujen viimeistely -

väsytti minut täysin siihen pisteeseen, etten halunnut kuorrutusta.

Olen nähnyt, mikä pakkomielle kuorrutuksesta voi tulla,

ja aika pitäisi käyttää muuhun.

Se pitäisi käyttää kakkujen kerroksiin,

täytteisiin ja muuhun.

Ei kakkuhyrrän ääressä -

yrittämässä tehdä täydellistä kuorrutettua kakkua.

Minkä takia? Ei tämä ole keramiikkakurssi.

Makuja ja rakenteita riittää. Kakun pitäisi antaa enemmän.

Kun ajattelen hetkiä, päätöksiä, aikaa ja työtä,

mitä herkulliseen kakkuun menee,

kostutusta, kuorrutusta, murusia ja täytettä,

miksi peittäisin ne?

Kuin katsoisi nukkekotiin ajatellen:

"Haluan nähdä, mitä kaikkea mahtavaa sisällä tapahtuu."

Pikku yksityiskohdat, joista paistaa näkemykseni täydellisestä kerroskakusta.

Emme siis kuorruta kakun laitoja. Se on kakkupalopuheeni.

SYNTYMÄPÄIVÄKAKKU

Autatko kaatamaan maidon?

Äitini oli kirjanpitäjä, isä virkamies.

Ammatti-ihmisiä, jotka tekivät samaa työtä koko ikänsä.

Minut kasvatettiin hyvin oppineeksi ja harkitsevaksi.

CHRISTINA TOSI - SIHTEERI

Jos ei tuonut kymppiä kotiin,

sanottiin, ettei sellainen nyt käynyt.

"Tosit saavat vain kymppejä."

Hienoa työtä.

Käänne tapahtui, kun olin valmistumassa collegesta.

Kysyin itseltäni: "Mihin tämä tie johtaa?

Mihin suuntaan ylisuorittajan mielenlaatuni?

Jos en ole varovainen, se ei suuntaudu mihinkään."

Sitten keksin alkaa surra elämääni.

"Miksi haaskasin elämäni kymppeihin? Mitä iloa niistä on?"

Olen kohta aikuinen.

En halua käydä töissä puku päällä joka päivä.

Tiesin syvällä sisimmässäni, että kuolisin, että tukehtuisin.

Aloin siis kysyä itseltäni:

"Mikä saa sinut innostuneena sängystä?"

Se oli leipominen.

Jos voin ansaita elantoni sillä, se on omintani.

Se olisi unelmani.

Pidin New York Cityä energisenä paikkana, jossa kaikki on mahdollista.

Se auttoi muodostamaan idean:

"Muutan New Yorkiin kondiittoriksi."

Äidin oli vaikea hyväksyä.

Leipominen oli päivittäistä vapaa-aikaa, kun työt on tehty.

Hän ei käsittänyt,

miten niin vähäpätöinen asia saa johonkuhun vauhtia.

Sanoin: "Raadoit, että saisin tämän elämän, mutten halua sitä.

Haluan tehdä jotain täällä."

Tiesin sen olevan sydäntäsärkevää.

Tiesin meneväni, joten menin.

Muutin New Yorkiin. En ollut käynyt siellä ennen.

Minulla oli muutaman asian ansioluetteloni.

Aloin kiertää paikkoja.

Elin unelmaani.

Minulla oli Zagat-kirjani, joka oli tuolloin ainoa opas -

loistaviin ravintoloihin New York Cityssä.

Olin merkinnyt kaikki kuuluisat ravintolat.

Tarvitsin vain työn ravintolassa.

Jalka oven välissä -

voisin työskennellä muita kovemmin ja pidempään päästäkseni tavoitteeseeni.

Kävin kokkikoulua päivisin ja työskentelin iltaisin.

Rakastuin ravintolaelämään.