When We Were Bullies

Ei niin helppoa kuin muistan.

Muistatko tehneesi tätä? -Ei, mutta olin joskus nuorempi.

Tämä on ala-asteeni Brooklynissa, PS 194.

On lauantai ja portit ovat lukossa.

Tuo on hyvä idea.

Tässä olen minä.

Ja tässä minä 5. luokalla.

Aloitetaanpa keskeltä.

Tässä olen minä vuonna 1992,

kun asuin San Franciscossa.

Teen elokuvaa nimeltään The Smell of Burning Ants,

joka kertoo pojista ja varttumisesta.

Sain inspiraation elokuvaan tästä 60-luvun opetusfilmistä.

Erityisen vaikutuksen teki kohta,

jossa kolmas poika tekee nopean lyönnin.

Näin tässä kätyrissä itseni,

ja mieleeni tuli muisto,

jota en ollut ajatellut sitten viidennen luokan.

Se oli vain kolme kuvaruutua, silmänräpäys.

Jos olisin räpäyttänyt silmiäni, en kertoisi tätä tarinaa.

Kaksi vuotta myöhemmin -

elokuva on edelleen kesken, ja yritän löytää jonkun -

kertojaääneksi, sillä en pidä omasta äänestäni.

Opetin silloin filmikurssia.

Oppilaat esittivät lopputöitään.

Yhdessä niistä kertojaääni herätti kiinnostukseni.

Tämä elokuva kertoo kissasta.

Kissa putosi.

Kertojan nimi oli Richard.

Hän asui lähellä Berkeleyssä, ja tapasimme hänen luonaan.

Käsikirjoituksessani hänen huomionsa kiinnittyi seuraavaan lauseeseen:

"Hän kasvoi betoniviidakossa -

ja pelasi eri pallopelejä."

Richard kääntyi puoleeni ja kysyi:

"Oletko New Yorkista?"

Vastasit "kyllä" ja teimme New York -rutiinin: "Mistä päin?"

"Brooklynista, entä sinä?"

"Sheepshead Baysta."

"Ihanko totta?"

"Missä kävit koulua?" ja vastasit jotain.

Kysyin: "Missä kävit ala-asteen?"

Monella tapaa outo kysymys, mutta sanoit "PS 194",

ja minua kutkutti, sillä kävin itsekin sitä.

Kysyin ikääsi ja kerroit minulle.

Olemme samanikäisiä.

Kysyin: "Mikä nimesi olikaan?"

Sanoit "Jay Rosenblatt".

"Kuka opetti sinua viidennellä?" "Rouva Bromberg."

Olin hämmästynyt, sillä olimme samalla luokalla.

Muistin sinut. Vapisin, ja sinulla oli sama reaktio.

Samantyyppinen.

Sitten pyysit minua kääntämään sivua.

Käänsin sivua ja ensimmäisellä rivillä luki "Viidennellä luokalla".

Jatkoin lukemista ja hämmästyin.

Sivu oli täynnä muistoja asioista,

joita en ollut ajatellut vuosikymmeniin.

Oli mykistävää ajatella, että joku kirjoittaa -

jostakin, johon osallistuin vuonna 1965 -

5 000 kilometrin päässä täältä, ja nyt istumme tässä vierekkäin.

Richard palasi siihen hetkeen,

joka inspiroi elokuvan tekoon.

Siihen, kun kiusasimme toista Richardia, Richard ...

Hänen kertomuksensa oli yksi yhteen käsiksen kanssa.

Itse muistin sen vain hämärästi.

Tiedän vain sen tapahtuneen ja olleeni osallisena.

Ja niin, jäimme muuten kiinni.

Richard muisti asioita,

jotka olin itse unohtanut tai painanut mielestäni.

Kuten että rouva Bromberg halusi meidän olevan hiljaa -

ja istuvan paikallamme, ennen kuin saimme lähteä kotiin.

Sinä päivänä asiat olivat toisin.

Rouva Bromberg piti kovaa kuria.

Hän ei sietänyt pelleilyä.

Hän sanoi: "Kukaan ei lähde, kaikkien on oltava hiljaa -

ja sanon, kun voitte mennä". Me sitten istuimme.

Siinä kesti kauan.

Yleensä meni minuutti.

Olen itse opettaja.

Tiedän, että minuutin hiljaisuus on tarpeeksi.

Nyt se vain jatkui, ja hän sanoi: "Voitte mennä.

Olisitte päässeet aiemmin, mutta Richard puhui."

Olin vihainen. En minä puhunut.

Tajusin kaikkien luulevan, että se olin minä ja että olisin pulassa.

En halunnut vihoja niskoilleni.

Pakkasimme tavaramme ja tajusin,

että sen täytyi olla toinen Richard, jota kutsuimme nimellä Dick.

Häntä alettiin kutsua sillä nimellä nelosluokalla,

kun rouva Wiedmanin luokalla oli neljä Richardia.

Oli Richard, minä olin Richie, oli Rich ja neljäs kaveri oli Dick.

Nelos- ja vitosluokan hierarkiassa se ei ole hyvä juttu.

Kun pakkasimme tavaroitamme,

sanoin Michael Sarrelille,

joka oli edessäni: "Se oli Dick. Hoidellaan Dick. Sano eteenpäin."

Ja viesti eteni jonoa pitkin,

kun kävelimme ulos ja kaikki kuulivat sen.

Kun pääsimme ulos, Dick oli varmaan myös kuullut sen,

sillä hän alkoi juosta, mutta me juoksimme -

yhtenä massana portaita alas, saarroimme hänet ja kävimme kimppuun.

Minä kävin kimppuun, kuin myös Michael Sarrel, minkä muistan parhaiten.

Tytöt tekivät samoin.

Se oli kaaos, mutta olimme kaikki vihaisia hänelle.

Palataanpa, mihin jäimme.

PS 194 -koulun lukitulle portille.

En pidä tästä, Richard.

En saa jalkaani mihinkään.

Laske tuo jalka ja vie toinen jalka yli.

Siirrä kätesi aidalle, kun pystyt.

Ihan rauhassa.

PS 194, PIHA

Tuntuu siltä, että se tapahtui tässä.

Tässä on jotain. Saarroimme hänet tässä.

Jotkut sylkivät hänen päälleen, häntä haukuttiin.

Kaikki tekivät, mitä halusivat.

Kaikki saivat vapaasti tehdä,

mitä hän heidän mielestään ansaitsi.

Muistan olleeni itse kiihottajana.

Olin polvillani,

muistaakseni tässä kohtaa.

Ehkä löin häntä, syljin tai huusin hänelle.

En muista tarkalleen, mitä tein.

Muistan, että toinen oppilas, Michael Sarrel, oli vieressäni,

sillä kaikki lopettivat ja näimme, kuinka portaita alas juoksivat -

rouva Bromberg ja tohtori Pincus, rehtori.

Kaikki nousivat ylös ja lähtivät juoksemaan.

Seuraavana päivänä tulimme kouluun,

ja rouva Bromberg lähetti Dickin tekemään jotain askaretta.

Rouva Bromberg kääntyi puoleemme -

ja sanoi: "Te olette elukoita". Ja piti meille kunnon läksytyksen.

Omasta näkökulmastani -

halusin vain suojella itseäni -

luokan vihalta ja laitoin syyn Dickin niskoille.

Kokemus oli selvästi vaikuttanut meihin.

Mitä syvemmälle menen,

sitä enemmän järkytyn osallisuudestani.

Tulin pian oppimaan, ettemme olleet muistossamme yksin.

Sain elokuvani valmiiksi, ja se tuntui osuvan hermoon.

Paikallislehti halusi kansikuvajutun minusta ja työstäni.

10 MINUUTIN MESTARITEOS

Jossain vaiheessa kerroin toimittajalle -

oudosta sattumasta kertojani Richardin kanssa.

Tarina tekee selvän vaikutuksen.

Siitä tulee lopulta iso osa itse artikkelia.

HÄN MENI MUKAAN

Parikymmentä vuotta myöhemmin,

tehdessäni tätä elokuvaa, kysyin syytä.

Minua itseäni kiusattiin koulussa.

Olin ala-asteen lihava poika.

Ajatus siitä, että on -

se Dick-niminen neljäs kaveri,

jota kiusattiin ja nöyryytettiin säännöllisesti...

Jos sattuu olemaan se lapsi, se on kuin tekisi hitaasti kuolemaa.

Ei ole kyse yksittäistapauksesta,

vaan se on jatkuva tila, eikä siinä iässä voi tietää,

milloin siitä tilasta pääsee pois.

Hän jopa tutki tapausta.

Löysin PS 194 -koululle omistetun verkkosivun.

Sivulla oli luokkakuvat joka vuodelta,

mutta jostain syystä vitosluokan luokkakuvani puuttui.

Sitten sain sähköpostia Wendy-nimiseltä naiselta.

Hän oli ala-asteen luokkakaverini.

Asuimme jopa samassa kerrostalossa.

Muistan, että viisivuotiaina -

näytimme intiimiosamme toisillemme hänen vaatekomerossaan.

Hän oli saanut tietää verkkosivun kautta, että teen elokuvaa koulusta -

ja että etsin vitosluokan luokkakuvaamme.

Minulla oli se ja lähetin sen sinulle.

Sitten hän kysyi:

Liittyykö tämä siihen kiusaamistapaukseen -

Richard ... kanssa koulun pihalla?

Miksi palasimme kaikki tähän tapaukseen?

Hän istui minusta etuviistossa.

Hän istui usein oudossa asennossa.

Kurotti kätensä pulpetilleni.

Enkä pitänyt siitä.

Hän teki sitä jatkuvasti.

Varmaankin jatkuvasti, sillä kerran otin pienen neulan mukaan kouluun.

Hän laittoi käden pulpetilleni -

ja tuikkasin häntä ihan vähän. Muistan edelleen hänen ilmeensä.

Hän ei tajunnut minun tehneen sitä.

Hän vain säikähti ja veti kätensä pois.

Kaduttaa edelleen, että tein jotain sellaista.

Kaksi vuotta myöhemmin sain sähköpostin,

jota olin mielessäni aina pelännyt.

Se oli Dickiltä.

Hän kirjoitti: "Teit kuulemma elokuvan minusta". Vastasin,

ettei se oikeastaan ollut hänestä,

mutta että hän oli kyllä osa erästä tarinaa.

Vakuutin vaihtaneeni hänen nimensä.

Hän vastasi haluavansa nähdä elokuvan.

Sanoin, etten haluaisi -

palauttaa hänen mieleensä kipeitä muistoja.

Hän kertoi olleensa TV-tuottaja -

viimeiset 20 vuotta ja menestyneensä melko hyvin.

Toisin sanoen hän kestäisi kyllä.

Lähetin hänelle DVD:n enkä koskaan saanut vastausta.

Kului kuusitoista vuotta,

kun sain yllättäen kutsun -

koulun 50-vuotisluokkakokoukseen.

Oliko tämä viesti universumilta?

Sillä hetkellä sain idean.