The Remarkable Life of Ibelin (Ibelin)

Ennen kuolemaansa Mats jätti meille salasanansa.

Varmaan tarkoituksellisesti.

Hän selvästi toivoi meidän löytävän sen.

Tuon salasanan takana piili maailma, josta emme tienneet yhtään mitään.

KIRJAUDU

Olen ratkonut erinäisiä tapauksia.

Ibelin Redmoore, yksityisetsivä.

Palveluksessanne.

Joskus täytyy heittäytyä, vaikka pelottaisikin.

Ole kiltti ja auta meitä!

Aiotko seistä tumput suorina?

Robert Steen, minä rakastan sinua. - Rakastan sinua sitäkin enemmän.

Heippa, kannetaanko sinut sisälle?

Onpa ihana.

Haluatko koskea siihen?

MATSIN ÄITI

Mats oli ensimmäinen lapsemme.

MATSIN ISÄ

Hän oli kaikin tavoin kaunis ja täydellinen vauva.

Huomasimme Matsin kehittyvän muita ikäisiään hitaammin.

Hän kaatuili usein eikä tahtonut päästä pystyyn.

Hän kuulemma poti harvinaista lihassairautta nimeltä Duchenne.

Siihen sairastuvat vain poikalapset äitinsä kautta.

Parannuskeinoa ei ole.

Nyt on kiire.

Niin.

Eka koulupäivä.

On tuskallista seurata lapsensa rappeutuvaa terveyttä.

Matsilla oli syntyjään täysin toimiva keho.

Ruumiintoiminnot pettivät hitaasti, mutta varmasti.

Sitten on Mats.

Tulehan tänne.

Tule vain!

Nostanko sinut? - Hupsis!

Kädet ilmaan!

Muistan kun jouduimme pyytämään uusia apuvälineitä.

"Hitto, tähän on jo tultu."

Se oli vaikeaa.

Kamalaa.

Kaikki haaveet kuihtuivat.

Oli keksittävä uusia.

Yritimme tehdä jokaisesta päivästä mukavan Matsille.

Oliko kiva uinti? - Oli.

Näytä peukkua!

Heippa.

Onko kivaa? - On.

Paljon onnea vaan

Hei, Mats!

Paljon onnea!

Mikähän lahjasi on? - Minä tiedän.

Annoimme Matsin pelata paljon, koska hän jäi paitsi paljosta muusta.

Pyörätuoli oli kovassa käytössä,

jolloin Matsin ruutuaika kasvoi merkittävästi.

Hän pelasi aamulla, kun me muut söimme aamupalaa.

Hän pelasi välitunneillakin sekä kotiin päästyään.

Pitkät peliputket huomasi kyllä.

Silloin Mats uupui ja menetti ruokahalunsa.

Hän ei ollut yhtä iloinen kuin yleensä.

Keskustelimme monesti siitä, että Mats istui tietokoneella liikaa.

MATSIN SISAR

Suostuttelin hänet monesti lähtemään ulos touhuamaan.

Kas noin.

Nyt näkyy Mia.

Katsotaanpa.

Löytääkö se pallon?

Äiti ja isä veivät meitä retkille ystäväperheidemme kanssa.

Aluksi se sujui, mutta sitten alkoi ilmetä vaikeuksia.

Muistan päivän, jona olimme menossa konserttiin.

Yhtäkkiä Mats ei halunnutkaan lähteä.

Olimme innoissamme, joten yritin ylipuhua hänet.

Mats piti päänsä.

Hän halusi pelata sen illan.

Terve. - Mihin Erlend lähtee?

Konserttiin.

Oletko innoissasi? - Todellakin.

Mats vieraantui kavereistaan.

En muista, oliko hänellä yhtään kavereita lukiossa.

On rankkaa elää omaa elämäänsä ja nauttia kaikista mahdollisuuksista,

kun rakkaalle läheiselle suodaan yhä vähemmän noita tilaisuuksia.

On keskiyö.

Hyvää yötä.

Ei kiitos.

Viimeinen koetus.

Menee jännäksi.

Suljen koneen.

Lukion jälkeen Mats muutti omilleen. Siitä hän piti.

Vaikka hän asuikin alakerrassamme, tuo vapaus oli hänestä mahtavaa.

Ensi töikseen hän ripusti seinälle mieluisensa kuvan.

Hän alkoi kirjoittaa blogia.

Hän sai omat erikoislaitteet.

Näin voin kulkea pelissä takaperin.

Tuosta hyppää sivulle.

Ja ampuu samalla. - Ymmärrän.

Tämän pelin tekijät ovat ihmeellisiä. He luovat digitaalista maailmaa.

Niinpä.

Mats kertoi pelaavansa toisten kanssa.

Luulimme, etteivät ne toiset tunteneet Matsia.

Eiväthän he olleet tavanneet kasvokkain.

Mats vietti pelimaailmassaan noin 20 000 tuntia kymmenessä vuodessa.

Hän eli rajallisessa maailmassa.

Jos pelaa 12 tuntia päivässä, muulle ei jää aikaa.

Ei ehdi tavata ystäviään.

Se oli suurin murheemme,

ettei hän pääsisi kokemaan ystävyyttä, rakkautta -

ja tärkeänä olemista.

Viimeinen tallenne Matsista on peräisin sedän häistä.

Hän vain nukkui pois.

Se oli ohi.

Lapsensa menettämiseen ei voi valmistautua täysin.

Hän ja minä kamppailimme yksissä tuumin.

Podin monesti syyllisyyttä siitä, että hän syntyi sellaiseksi minun takiani.

Välillämmehän oli hyvin vahva side. Tein kaikkeni tuon pojan puolesta.

Seuraavina päivinä aika tuntui seisahtuneen.

Istuimme sohvalla itkien, ja väkeä tuli sekä meni.

Se oli outoa.

Kävelin Matsin asunnon ohi.

Näin tyhjän pyörätuolin.

Se oli outoa.

Robert, Mia ja minä istuimme sohvalla ainakin vuorokauden verran.

Emme saaneet unta, ja päässämme sumeni.

Saimme koottua ajatuksemme.

"Jestas, meidänhän täytyy ilmoittaa ihmisille netissä."

Tiedotamme, ettei hän enää palaisi peliin. Kuinka me sen sitten tekisimme?

MIETTEITÄ ELÄMÄSTÄ

Robert muisti, että hänellä on Matsin blogin salasana.

"Ei se varmaan monia tavoita, mutta kokeilenpa silti."

KIRJAUDU

Robert istuutui koneelle, ja laadimme yhdessä kirjoituksen.

MATKA ON TULLUT PÄÄTÖKSEEN

RAKAS POIKAMME, VELJEMME JA PARAS YSTÄVÄMME -

NUKKUI POIS VIIME YÖNÄ.

PERHEEMME TAVOITTAA SEURAAVASTA SÄHKÖPOSTIOSOITTEESTA

VAHVISTA

Lähetimme viestin eetteriin. Emme tienneet, näkisikö sitä kukaan.

JULKAISE

JULKAISTAAN

OSANOTTONI, MIKÄ SÄÄLI

VAIKKEMME TAVANNEET KASVOTUSTEN, HÄN OLI SELVÄSTI HYVÄSYDÄMINEN

MATSIN YSTÄVÄLTÄ

OSANOTTONI

MATSIA JÄÄDÄÄN KAIPAAMAAN

Sitten sähköposti seurasi toistaan. Olimme hämillämme.

VIESTI IBELININ PERHEELLE

Mitä ihmettä? Keitä nuo ihmiset oikein olivat?

Olivatko he tärähtäneitä?

LEPÄÄ RAUHASSA, IBELIN.

MATS OLI TOSIYSTÄVÄ.

VILPITTÖMÄT OSANOTTONI

Viestit olivat pitkiä.

Aivan älytöntä.

Hyvät Robert, Trude ja Mia.

Mats oli minulle tosiystävä.

Hän oli paatunut romantikko, joka oli naisten suuressa suosiossa.

Hän tapasi sutkautella jotain keventääkseen tunnelmaa.

Jos sanoi lähtevänsä elokuviin, Mats muisti sen myöhemmin.

Hän kuunteli aina.

Niihin aikoihin hän oli tukenani. Hänelle sai kertoa nolojakin juttuja.

Hän oli melkein kuin perheenjäseneni.

LEPÄÄ RAUHASSA, IBELIN.

Hän tarkoitti aina sitä mitä sanoi.

Mats tuskin tiesikään, millainen vaikutus hänellä oli ollut moniin ihmisiin.

ENNEN POISMENOAAN MATS KIRJOITTI BLOGIA NIMELTÄ "MIETTEITÄ ELÄMÄSTÄ"

SE JULKAISTIIN HÄNEN ELÄMÄNSÄ LOPPUPUOLELLA

BLOGITEKSTIÄ LUKEE NÄYTTELIJÄ, JOKA KUULOSTAA MATSILTA

Synnyin vuonna 1989 eli piirun verran 80-luvun puolella.

Silloin tehtiin mainiota musiikkia, mutta sen ajan muoti oli karseaa.

Olkatoppauksia, outoja kampauksia ja hirveitä pastellivärejä.

En käsitä, mikä tuossa tyylissä vetoaa.

Sinä vuonna kaatui Berliinin muuri.

Enpä minä sitä muista.

On mukavaa ajatella, että muuri piti kaataa syntymiseni tieltä.

Olin juuri saanut ekan sähköpyörätuolini.

Sen neljä suurta rengasta sopivat liki joka maastoon.

Vaikuttavaa, eikö?

Tuolin nimi oli Exterior, ja koimme monia seikkailuja yhdessä.

Se oli upea tuoli.

Kun ajelin koulun pihalla, pikkulapsi ajoi viereeni kolmipyörällä.

Hän tiedusteli silmät tuikkien: "Vaihdetaanko?"

Mielellänihän minä vaihtaisin tuolini. Sen mukana tulee lihassairaus.

Porhaltaisin kolmipyörällä kohti auringonlaskua.

Jouduin kesäleirille muiden vammaisten lasten kanssa.

Inhosin sitä.

Eniten leirissä ärsytti matka huvipuistoon.

Olimme näytillä kuin friikkisirkus.

Se oli kuin mikäkin kieroutunut versio Paosta.

Aloin miettiä pakokeinoja.

Toiset tuijottivat meitä ja puhuivat aina liioitellun selkeästi.

"Terve. Tykkäätkö puistosta?"

En ole kuuro tai heikkolahjainen, kiitos vain.

Minulla on mukava asunto ja rakastava perhe.

Minun ei tarvitse käydä töissä. Joku voisi sanoa minua onnenpekaksi.

Minulla on syyni.

Tämähän kuulostaa seuranhaulta.

Kohta alan kai höpöttää rantakävelyistä.

Älkää huoliko.

Emme mene siihen nyt.

Onneksi löysin pakotien.

Se ei suinkaan ole ruutu, vaan portti syvimpiin haaveisiin.

Koneen käynnistettyäni musiikki pauhaa, ja sitten poistun tästä maailmasta.

Viihdyn enimmäkseen Azeroth-nimisessä paikassa.