Bad Reputation

Olen tahtonut soittaa kitaraa 13-vuotiaasta asti.

Pyysin kitaraa jouluksi. Vanhempani pitivät sitä outona, mutta sain sen.

Kitaran ja vahvistimen paketti maksoi Searsilla 30 dollaria.

En osannut soittaa lainkaan.

Sain piuhan kiinni ja soitin vain alinta E-kieltä.

Tein sitä tuntitolkulla. Se teki vanhempani hulluiksi.

Tahdoin oppia soittamaan ja menin oppitunnille.

Mies sanoi: "Tytöt eivät soita rokkia."

70-luku oli feminismin aikaa.

En uskonut, että olisi ihmeellistä, että tyttö soittaisi rokkia.

Luin eräästä klubista 12-vuotiaana.

"Rodney Bingenheimer's English Disco."

Hän soitti ensimmäisenä Blondieta, Ramonesia, Sex Pistolsia ja Nirvanaa.

Siellä soi Bowie, T. Rex, Iggy Pop -

ja Suzi Quatro, bassoa soittava nainen.

Se oli disko teineille. 21-vuotiaana olit liian vanha.

Siellä kävi sen ajan rocktähtiä.

Olin vielä lapsi. Oli iso juttu mennä Hollywoodiin.

Suostuttelin muita mukaani. Miehillä ja naisilla oli paljon meikkiä -

hulluja kampauksia, glitteriä, lyhyitä hameita ja verkkosukkiksia.

"Mitä ihmettä tämä on?" Klubi oli täynnä kummajaisia -

kaupungissa, joka oli tunnettu kummajaisistaan.

Siellä soi rivo ja likainen musiikki.

Siistillä tavalla. Teksteissä oli paljon kaksimielisyyksiä.

Musiikin vaikutusta on vaikea kuvailla. Sitä halusi tehdä itse.

Siinä oli jotain.

Nuorena sitä on vaikea kuvailla tarkemmin.

Muistan vain seksin. En muista muuta Los Angelesista.

Los Angeles oli silloin täynnä paheellisuutta.

Quaaludet olivat tärkeitä Kalifornian 70-luvun rockkulttuurissa.

Kaikki vetivät Quaaludeja. Naurettava huume, mutta kaikki pitivät siitä.

Nuoret lähiölapset tahtoivat päästä riehumaan -

ja pois vanhempiensa luota. Se oli hullua aikaa.

Se oli Stonewallin mellakoiden jälkeen, homoliikkeen alkuaikoja.

Ydinperhe oli kuin ydinpommin tuhoama.

Kävin äitini kanssa usein elokuvissa. "Cabaret" teki suuren vaikutuksen.

Rakastin Liza Minnelliä, camp-tyyliä, 20-luvun Saksaa ja flapper-henkeä.

Rodney's oli camp-henkinen paikka. "Cabaret" tarjosi samaa tyyliä.

Ajan myötä "Cabaret", Hollywood -

ja halu soittaa musiikkia sulautuivat yhteen.

Kutsuin Joan Jettiä ja David Bowieta aikamatkustajiksi.

He pitivät musiikista, joka ei ollut vielä pinnalla.

Tapasin sanoituksia kirjoittavan tytön, Kari Kromen.

Hän oli kaltaiseni nuori, joka kävi diskossa.

Hän sanoi: "Puhu kustantajalleni. Hänen nimensä on Kim Fowley."

Hän soitti ja kysyi, tahdonko kasata bändin.

"Tahdon tyttöbändin. En voi olla ainoa tyttö, joka tahtoo tehdä tätä."

Hän kysyi, oliko minulla demoja. En tiennyt, mikä "demo" oli.

Pari päivää myöhemmin Sandy West, josta tuli The Runawaysin rumpali -

tuli ystävineen hengailemaan Rainbow'n parkkipaikalle.

Sinne mentiin katsomaan rocktähtiä.

Ihmiset viettivät siellä aikaa. Sandy meni puhumaan Fowleylle.

Sanoin: "Soitan rumpuja. Olen bändissä."

Hän kysyi, kuinka vanha olin. "Viisitoista ja puoli."

Hän sanoi: "Manageroin 14-vuotiasta tyttöä. Kaveri soittaa kitaraa."

Se oli Joan. Hän saapui pari viikkoa myöhemmin Sears-kitaransa kanssa.

Kolmella bussilla Canoga Parkista. Tulimme heti hyvin toimeen.

Soitin Kimille. "Kuuntele tätä."

Soitimme Chuck Berryä tai ehkä "Wild Thingin".

Tulimme Sandyn kanssa hyvin toimeen.

Se oli The Runawaysin alku, bändin sydän.

Mitä ajattelitte Los Angelesista?

Rodney ja Kim Fowley kävelivät yhdessä jonnekin.

Kim Fowley näytti Frankensteinilta, joka käyttää crackia.

Hän oli tuottanut pari kummallista huumorihittiä.

Hän oli mukana The Hollywood Argylesin "Alley Oop" -kappaleessa.

"Sarjakuvasivuilla on kissa kaikille tuttu, alley oop-oop..."

"Se eli hyvin kauan sitten..." Ja niin edelleen.

Hän tahtoi työskennellä kanssani, mutten ollut kovin kiinnostunut.

Eräänä päivänä hän sanoi: "Minulla on bändi, The Runaways."

Sanoin: "Joan, mennään Sugar Shackiin."

"Siellä on tyttöjä, jotka tuntevat sinut."

Alkuperäinen kolmikko kasattiin kuukaudessa.

Olin vielä ujo, joten en voinut olla bändin laulaja.

Olin ujo. Minua nolotti olla lavalla.

Paikka oli täynnä pieniä teini-ikäisiä huulipunalesboja -

ja ympäriinsä sipsuttelevia homopoikia.

Cherie Currie tuli ja kuiskasi kovaäänisesti:

"Tuo on Joan Jett!"

Olin kuullut The Runawaysista. Teinibändistä puhuttiin jo hieman.

Kun tapasin heidät, mietin: "Vau, tuo on Joan!"

Sanoin: "Olet kiinnostunut lesbona tai tahdot bändin laulajaksi."

"Osaatko laulaa?" "Kyllä." "Koe-esiintyminen on huomenna."

Hän toi siskonsakin, mutta sellainen ei kiinnostanut minua.

"Minua kiinnostaa yksi Brigitte Bardot -

keulakuvana kiljuvilla, äänekkäille, kapinallisille tytöille -

jotka valloittavat maailman." Kaikki hymyilivät innokkaina.

Sandy tapasi Litan. Joulukuussa 1975 emme olleet enää trio.

Mukana olivat Cherie ja basisti nimeltä Jackie Fox.

Kirjoitin Kimin kanssa "Cherry Bombin" Cherien koelauluihin.

Siitä tuli ikoninen kappale The Runawaysille.

Seurasimme Darwinin oppeja.

Mietitään miehen evoluutiota viihdealalla.

Miehistä tuli aina vain feminiinisempiä.

Elvis, Sinatra ja Bing Crosby olivat naisellisia.

Jos pyrit aina naisellisemmaksi, päädyt lopulta naiseen.

Hendrix sanoi, että rokkia soittavat naiset nähtiin avaruusolioina.

Se oli kohdallamme totta.

Jos luette The Runawaysin tekstejä, niissä on avoimuutta -

jota monilta teinitytöillä ei löytynyt.

Kaikki tapahtui nopeasti. Soitimme keikkoja -

ja menimme studioon, missä äänitimme raidat livenä.

Olin innoissani siitä ajatuksesta, että tytöt soittavat rokkia -

yhtä hyvin kuin pojatkin.

Rokkia soittavat tytöt olisivat seksikkäitä -

koska sellaista ei ollut tehty. Odotin kaikkien rakastavan sitä.

Kun he tajusivat, että aiomme tosissamme studioon ja kiertueelle -

kuten miesten bändit -

sitä ei pidettykään enää suloisena ja ihanana.

Tilalle tuli huorittelua.

Olen saanut kolhuja. Kaljapullo teki haavan päähäni.

Kylkiluuni murtui, kun minua heitettiin akulla.

Iso metallijuttu... Vain siksi, että olin tyttö.

Päällemme syljettiin. Tuntui, etten voinut lähteä lavalta.

Menin itkemään sen jälkeen. En ymmärtänyt sitä.

Itkettyäni tuntui paremmalta, mutten tajunnut sitä.

Ihmiset olivat vihamielisiä, koska soitimme rokkia.

Jotkut kyllästyivät, mutta minusta tuntui, että minun oli tehtävä sitä.

Kiellä minua tekemästä jotain, niin teen sen.

Kuulin tarinan tai huhun treeneistänne.

Mitä teillä on yllänne treeneissä? On kuuma eikä ilmastointi toimi.

Sanommeko, että riisumme housumme?

Muistan, että yhdessä varhaisessa haastattelussa kysyttiin seksistä.

Ajattelin: "Jos vastaan tähän kysymykseen -

musiikkimme tullaan yhdistämään vain seksiin."

"Minun täytyy puhua musiikista."

Naiseutemme tihkuu seksuaalisuutta. Siitä on pakko puhua.

He eivät tiedä, mitä sanoa tytöistä muodostuvasta bändistä.

He sanovat, että olemme nuoria ja laulamme kapinallisista jutuista.

Löysin vanhasta Crawdaddy-lehdestä The Runaways -arvostelun.

Mies vain haukkui heitä.

Hän ei pitänyt siitä, mitä kaikki nyt rakastavat.

He olivat nuoria ja seksikkäitä tyttöjä.

Olimme hylkiöitä alalla.

Suuri osa saamastamme kritiikistä -

oli negatiivista, holhoavaa ja naisvihamielistä.

70-luvun valtavirran lehdistössä...

Ihmiset ovat typeriä. He tekevät kaikkensa luodakseen skandaaleja.

Rolling Stone vihasi The Runawaysia.

He kirjoittivat vain, että meidät heitettiin ulos Disney Worldista.

Otimme jonossa valokuvan kädet toistemme olkapäillä.

"Nyt riittää! Lesbot ulos!"

The Runawaysin biisit ovat kovia.

He rökittivät lähes kaikki muut sen ajan bändit.

Naiset alkoivat kapinoida. Ajan kulttuuri risoi heitä.

He tahtoivat tapella.

Miehistä tuli homoja ja naisista John Wayneja.

Naisliikkeen asema vahvistui. Se vaikutti lupaavalta.

Meille se tarkoitti, että saimme tehdä, mitä tahdoimme.

Kim näytti "Kellopeliappelsiinin" ja "Rollerballin".

Hän sanoi: "Tätä tahdon The Runawaysin olevan."

Hän viskoi tavaroita ja nimitteli kouluttaakseen meitä.

Valmistauduimme tulevaan.

Kim vaikuttaa kovalta, mutten pelännyt häntä.

Kim oli kiistanalainen hahmo. Jotkut rakastivat häntä.

Jotkut inhosivat häntä ja pitivät häntä saatanana.

Äitini piti Kimistä ja puhui tälle tuntitolkulla.

He puhuivat paljon. Paljon enemmän kuin muiden äidit.

Se rauhoitti häntä, mutta hän tiesi muiden äitien epäilyksistä.

Opin vanhemmiltani, että voin olla mitä ikinä tahdon.

Siitä tuli elämänasenteeni.

Tahdoin astronautiksi, arkeologiksi ja muuta.

En tiennyt lasikatosta.

Sain heiltä sähkökitaran. Monet vanhemmat eivät tekisi sellaista.

Hän tiesi aina, mitä tahtoi.

Hän ei piitannut muiden mielipiteistä.

Hänellä oli selvä visionsa. Sellainen hän on aina ollut.

En kapinoinut vanhempiani vastaan.

Näin, kuinka yhteiskunta tarjosi naisille vain tyhjiä lupauksia.

Naisliikkeelle... Se oli pelkkää roskaa.

Moni tyttö ei tahtonut olla Joni Mitchell. He tahtoivat rokata.

Kovimmat joivat ja tekivät vaikka mitä kanssasi.

He jäivät silti aina sivuosaan. Sitten tuli The Runaways.

Joan Jett ei jäänyt sivuosaan.

70-luvun rock oli miesten dominoimaa.

Naiset, jotka tekivät musiikkia, olivat stereotyyppisiä -

laulaja-lauluntekijähahmoja. Se oli erilainen kulttuurinen voima.

Radiossa ei juuri soitettu naisartisteja.

FM-asemat soittivat yhtä naisartistia tunnissa.

Se oli heidän käytäntönsä.

Kuinka moni radioasema soittaa tällaista musiikkia?

Hyvin harva. Pari New Yorkissa ja pari Los Angelesissa.

Käsittääkseni se ei ole musiikkia. Vain sointuja ja raivoamista.

Ei. Se on muutakin. Se on kuin B-luokan elokuva levyllä.

He olivat nuoria ja kauniita.

Musiikki kertoi heidän sukupolvestaan.

Se tuli suoraan sydämestä.

Se on luonut tyhjiön. 70-luku on sirpaloitunut.

Monia eri asioita tapahtuu. Ei ole yhtä The Beatlesia ja yhtä Elvistä.

1980-luku on melkein täällä, ja haikailemme yhä 60-lukua.

Jokainen sukupolvi saavuttaa pisteen, jossa uudet ideat nousevat pintaan.

Kaltaistamme bändiä ei ollut nähty aiemmin.

Englanti tuntui ymmärtävän meitä paremmin.

Keikat myytiin loppuun kaikkialla.

He tajusivat sen. Ikäisemme nuoret Englannissa altistuivat laajemmin -

erilaiselle musiikille.

Sex Pistols oli iso osa punkskeneä.

Näimme punkjuttuja hyvin läheltä. Se vaikutti minuun vahvasti.

Menin sinne glitter-tyttönä, palasin punkkarina.

Ostin suuren osan asusteistani The Pleasure Chest -seksiliikkeestä.