Sarah Silverman: A Speck of Dust

Tytöt ja pojat, toivottakaa tervetulleeksi lavalle

Sarah Silverman.

Kiitos.

Paljon kiitoksia. Olen todella iloinen, että olette täällä.

Pahoittelen metallinpaljastimia.

Se on minun syytäni.

Twiittasin jotain, ja se sai jotkut ihmiset,

ilmaisemaan halunsa tappaa minut.

Anteeksi, että vaadin sotilasvallankumousta.

Tiesin, että se oli kaukaa haettua.

Koomikon pitää nykypäivänä miettiä asioita kunnolla,

ennen niiden postaamista Twitteriin.

Luulemmeko olevamme presidenttejä?

Ei tuo ole tarpeen.

Mutta kiitos.

En ole hieno ihminen.

Olen pukeutunut haalariin.

Minulla on ystäviä, jotka pitävät koruista,

mutta en oikein ymmärrä korujen arvoa.

Mutta pidän hienosta hotellihuoneesta.

Tarvitsen ammeen. Minullakin on luksukseni.

Olin kiertueella ja sain asua hienoissa hotelleissa.

En valita koskaan, koska en halua leimautua,

valittavaksi juutalaiseksi.

Se on stereotypia,

joka perustuu faktoihin ja malleihin.

Ja noista malleista tehdään johtopäätöksiä.

Miksi myyt kulttuurisi, Sarah?

Anteeksi.

Nauroitteko sille? Kyllä.

Soitin kuitenkin vastaanottoon. Sanoin: "Kaikki on hienosti. Paljon kiitoksia.

Mutta satuin huomaamaan,

siemennestettä...

Sitä sanotaan kai täkiksi.

Tai peitoksi.

Lisäksi...

Sitä on myös yöpöydällä.

Ja tisseillänikin on spermaa.

Olen pahoillani.

Mutta kun...

En halua valittaa. Jos on mahdollista siirtyä parempaan huoneeseen,

se kelpaa minulle."

Kuuletteko, kun puhun näin?

Hyvä äänentoistojärjestelmä.

Kuuletteko, kun puhun näin?

Kävin poistattamassa karvoja laserilla.

Taputitteko tuolle? "Vihdoinkin."

Menin karvanpoistoon. Lykkäsin sitä tosi kauan.

Halusin tieteen olevan huipussaan.

Mehän laskeuduimme Marsiin elokuussa 2012.

Teinkö vaikutuksen muistamalla päivämäärän?

Tarkoitanpa vain,

että laskeuduimme Marsiin 2012. Odotin vielä neljä vuotta.

Sitten etsin korkeimman arvosanan saaneen laserointipaikan,

kolmen korttelin säteellä asunnostani ja menin sinne.

Paikan nimi oli LaserAway.

Se ei vastannut...

Olin naiivi ja luulin,

että karvat vain poistetaan. Mutta prosessi onkin pitempi.

Jokainen karvaosio, joka halutaan poistaa,

tarvitsee kahdeksan eri hoitosessiota.

Halusin poistattaa karvat navan alapuolelta,

lattiaan ja sieltä selkäni puoliväliin asti.

Eikö olekin hassua, että tuo on hassua? Ja se on valhe.

Hoidatin käsivarretkin. Mutta...

En voi valehdella teille.

En voi.

Maksu pitää hoitaa etukäteen,

mikä käy järkeen näin jälkikäteen,

koska se sattuu valtavasti.

Toisessa sessiossa sitä sanoo: "Maksan mielelläni 3 000 dollaria,

ettei minun tarvitse enää palata tänne."

Se on tosi kivuliasta. Ja mielestäni minulla on korkea...

Useimmilla naisilla on korkea kipukynnys.

Minua on lyöty naamaan kolme kertaa, ja se on oma tarinansa.

Tämä on erilaista kipua, josta tulee mieleen hermovauriot.

Siellä saa stressipallot puristettavaksi.

Ja siinä vaiheessa, kun kampeaa sormensa auki,

pallot ovat muuttuneet jauhepyramideiksi.

Se sattuu niin paljon.

Muistan sanoneeni itselleni: "Olet aikuinen nainen.

Olet ansainnut nuo rahat,

ja saat tuhlata ne."

Kun kävelin autolleni toisen session jälkeen...

Muistan tasan tarkkaan sanat, jotka sanoin itselleni,

kun kävelin autolle.

"Koit juuri trauman.

Se oli traumaattista."

Silloin sain tekstarin miesystävältäni, joka oli Guatemalassa UNICEF-hommissa.

Siinä luki:

"Vietin aamun naisen kanssa, joka näki poikansa murhan."

Vastasin hänelle: "Ja tuoko on sinusta kamalaa?"

Minulla on vaikeuksia saada uusia näkökulmia kokemuksen kautta.

Kuljin ympäri Los Angelesia tuomitsemassa ihmisiä.

En ole ylpeä siitä, mutta tilanne oli sellainen.

Ja muistan ajatelleeni: "Helvetin,

pikkumaiset, ahdasmieliset, materialistiset ääliöt.

Ette tajua mitään."

Ihmisillä oli 1 500 dollarin laukut. Laukkuun laitetaan tavaraa.

Hanki reppu, tomppeli.

"Ette edes tajua sitä. Olemme hengittäviä egoja,

jotka esittävät, ettemme ole pölyhiukkanen pölyhiukkasella,

ulkoavaruudessa viilettävällä pölyhiukkasella. Olemme mitättömiä."

Ja seuraavana hetkenä ajattelin:

"Haluan kuvani rahaan."

Haluan oikeasti.

Ansaitsen sen. Piste.

Haluan menkkanaamani rahaan.

Se on tällainen.

Ei vaan stoalainen.

Kuulin siskoni naurun.

Hän on kuollut.

Ei, hän on täällä.

Minulla oli koira monta vuotta.

Se oli paras ystäväni.

Puhuin sille jatkuvasti. Aina kun olin kotona.

Sitten se kuoli. Lakkasin puhumasta sille, mikä on loogista.

Vai onko se loogista?

Se on yhtä suuri osa keskustelua nyt,

kun se on laatikossa työpöydälläni.

Siinä kävi näin.

Lakkasin puhumasta itsekseni, koska huoneessa ei ollut enää koiraa.

Hullua.

Nyt minulla on uusi koira, Mary.

Pelastin sen, tai se pelasti minut.

En tiedä, kumpi on vähemmän kusipäinen tapa ilmaista asia.

Se on koko maailmani.

Rakastan sitä valtavasti.

Se on kaikkeni. Se on nuori ja elämäniloinen.

Ja sillä on oravista pakkomielle, jonka se on tartuttanut minuunkin.

Se tykkää halailla ja leikkiä. Nukumme lusikassa öisin.

Palaan tuohon myöhemmin.

Tuo oravajuttu oli niin sanottu hukkavitsi.

Tiesin, että nauraisitte, kun sanoin:

"Sillä on oravista pakkomielle, jonka se on tartuttanut minuunkin."

Mutta päävitsiin kuuluu palata.

Hukkavitsi tekee siitä paremman.

Pilasin hukkavitsin, koska puhun siitä.

Se ei ole enää hukkavitsi.

Tämä kiinnostaa ehkä kahta yleisön jäsentä,

mutta hukkavitsi on siisti,

samalla tavalla kuin...

Jos koripallopelin aikana tekee kolmen pisteen heiton,

eikä hymyile sen jälkeen.

Sitä vain palataan puolustukseen.

Hukkavitsi on siisti samalla tavalla.

Oikeastiko?

Tuolle ei ole naurettu aiemmin.

Ei teidän olisi tarvinnut perua sitä. Jatkakaa nauramista.

Olen tosiaan alkanut kiinnostua oravista.

Nyt saan teidätkin kiinnostumaan niistä.

En vitsaile.

Odottakaapa vain.

Sain kuulla hauskan jutun oravista.

Olen innoissani, että saan kertoa sen teille.

Se on tämä.

Oravat,

eivät löydä 80:tä prosenttia piilottamistaan pähkinöistä.

Ei voi olla totta.

Eikö tuo olekin mahtavin kuulemanne juttu?

Eläinten ei ensinnäkään pitäisi tehdä virheitä.

Mutta toiseksi...

Tajusin erään asian.

Pidelkää kiinni kalloistanne, koska aivonne räjähtävät.

Puita istutetaan sillä tavalla.

Onko tuo tottakaan?

Puut istutetaan sillä tavalla.

Jumala, universumi, luonto tai mikä nyt onkaan,

loi ahdistuksen riivaaman,

vainoharhaisen kokaiininarkkarin,

joka luulee, että kaikki haluavat hänen terhonsa. Eivät halua.

Kukaan muu ei syö tammenterhoja.

Ne piilottavat niitä kaikkialle.

Ja ne ovat niin sekaisin kokaiinista,

että ne löytävät vain kaksi kymmenestä.

Oravat istuttavat puita.

Israelissa.

Tuo oli oma lisäykseni.

Mary on siis koirani, ja rakastan sitä.

Se sai minut kiinnostumaan oravista.

Ja se on nuori ja tarmokas, mutta,

se kuolee.

Kuolema odottaa sitä.

Ehkä kahden viikon tai 12 vuoden kuluttua.

Mutta se on väistämätöntä ja vaanii minua, eikä sydämeni kestä sitä.

Minun ei olisi pitänyt hankkia uutta koiraa.

Älkää tuomitko minua. Vien sen nukutettavaksi.

Asia on hoidettava.

Puolustaudun sanomalla,

että historian mittapuulla...

Kuolee koira sitten huomenna, kun vien sen nukutettavaksi,

tai luonnollisesti 12 vuoden kuluttua,

kyseessä ei ole edes täplä historian mittapuulla.

Aika on tismalleen sama.

Olen siis oikeassa.

Eikä se kuole turhaan, koska ristiinnaulitsen sen.

Miten söpöä se olisikaan?

Mary on pieni, ja sillä pitkät jalat.

Tassut menevät luonnostaan noin.

Mutta minun olisi pakko murtaa sen etujalat.