Studio 54

Mikä tekee paikasta suositun?

Mikä Studio 54:Ssä sai ihmiset lentämään sinne kaikkialta maailmasta?

Mistä se johtui?

En tiedä. Yökerhojen kohdalla kyse on oikeasta ajoituksesta.

Kun pimennetyistä ovista kävi sisään, astui toiseen maailmaan.

Sisään päässyt oli täysin vapaa.

Emme Steven kanssa aavistaneet, millaisen merkityksen klubi saisi,

emmekä sitä, että se olisi pystyssä vain vähän alle kolme vuotta.

Saimme asiakkaiden mielikuvituksen liikkeelle.

Vieressä saattoi olla Elizabeth Taylor tai ihan kuka tahansa.

Ja tunnelma oli aivan upea.

Rakastan yöelämää ja hauskanpitoa. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi.

Jokainen paikalla ollut oli tähti.

Kiitos, tuosta tulee hyvä mieli.

Likapyykkiä on ollut paljon, joten minusta ja Ianista on kiva kuulla tuo.

Studio 54:N omistajat Ian Schrager ja Stephen Rubell...

Aamulla tehdyssä suurratsiassa...

Jopa 10 vuoden vankilatuomio...

Mitä ajattelit kuultuasi, että kumppanisi on pidätetty?

- Aloitanko? - Juu, ole hyvä.

No, minä mietin,

miksi olen lähes 40 vuoden jälkeen viimein valmis puhumaan Studio 54:Stä,

sillä en ole puhunut siitä lainkaan.

Nyt olen tullut vaiheeseen,

jossa se ei enää kirvele niin paljon kuin ennen.

Vain kaksi ihmistä voi kertoa tämän tarinan, Steve ja minä.

Siksi tuntuu hyvältä vihdoin kertoa, mitä todella tapahtui.

Hei.

Et ole nähnyt kirjaa muutamaan viikkoon,

joten katso se läpi. Sitten kysyn pari kysymystä.

En ollut koskaan ollut niin monen tähden ympäröimä. Se oli häkellyttävää.

Tähän tarvitaan kuva.

Tämä.

Steve ja minä olimme hyvin läheisiä, lähes ensi hetkestä.

Tapasimme collegessa. Olimme molemmat Brooklynistä,

alemmasta keskiluokasta.

Kaikki pyrkivät ylöspäin-

ja halusivat lapsiensa onnistuvan itseään paremmin.

Brooklyn teki minut nälkäiseksi.

Isä oli tennisammattilainen. Minä kävin pelaamassa ökykartanoissa,

ja näin ihmisten elävän aivan toista elämää.

Luokkaerot olivat ilmiselvät.

Tennis tavallaan laajensi maailmaa, näimme muitakin mahdollisuuksia.

Yritimme tavoitella menestystä mahdollisuuksien mukaan.

Ianilla oli lukupäätä. Hän halusi lakimieheksi.

Stevie tunsi kaikki. Jos halusi tavata tytön, kysyttiin Steve Rubellilta.

Jos halusi neuvoa kurssien suhteen, kysyttiin Steve Rubellilta.

Hän tunsi kaikki Syracusen yliopistossa.

Steve oli hyvin sosiaalinen, mutta vaali silti yksityisyyttään.

Hän ei koskaan puhunut avoimesti homoudestaan.

Siitä ei puhuttu.

Eikä sillä ollut väliä.

Steve oli ekstrovertti ja minä olen introvertti,

mutta arvomme ja asenteemme olivat samat.

Tutkinnon jälkeen sain töitä juristina, ja Steve avasi ravintolan.

Hän piti pihviravintoloista, ja avasi mahdollisimman monta lyhyessä ajassa.

Hän laajensi liian nopeasti, ja talous alkoi sakata.

Autoin häntä juristina pitämään velkojat kurissa.

Niin meistä tuli liikekumppanit.

Minä halusin lähteä yökerhomaailmaan,

koska haistoin siellä mahdollisuuksia.

Kunnianhimo ja yritteliäisyys loi välillemme lujan siteen.

Steve koki näyttämisen tarvetta kuten minäkin.

He vaistosivat saavansa yhdessä jotain suurta aikaan.

Vietnamin sodan ja Watergaten jälkeen-

kaikkia väsytti ajatella ulkoisia uhkia. Haluttiin pitää hauskaa.

Oltiin saatu tarpeeksi vakavuudesta, haluttiin irrotella.

Kävimme jatkuvasti Manhattanin yökerhoissa-

saadaksemme kuvan siitä, millaisen klubin haluamme luoda.

Gay-klubit soittivat ensimmäisinä diskomusiikkia.

Mutta disko oli mustien musiikkia ja se tuli mustien klubeilta.

Kauniit mallitytöt pyörivät niillä klubeilla-

mukanaan designerit, kampaajat ja meikkaajat, jotka olivat homoja.

Heterot taas menivät iskemään malleja, joten yleisöt sekoittuivat.

Newyorkilaisena voin sanoa sen olleen vallankumouksellista.

Ensi kertaa tuli tunne, etteivät ihmiset olleet tuomitsevia.

Kulttuurien sekoittuminen sopi kaikille.

Siihen aikaan gayklubit olivat suljettujen ovien takana, piilossa.

Vähän samaan tyyliin kuin 20-luvun salakapakat.

Siinä oli yhteiskunnallista muutosvoimaa ja valtava energia.

Halusimme saman vapaan, kiihkeän, hikisen ja iloisen tunnelman-

vielä hieman paranneltuna.

Huippuunsa trimmattu yökerho, joka veisi tajunnan mennessään.

Taivuttaisi maailmankaikkeutta. Muuttaisi maailmaa.

Näimme lanin kanssa sen vanhan oopperatalon, ja teimme pian kaupat.

Meitä pidettiin hulluina. 8. Avenue ei ollut kuuma paikka silloin.

Ei siihen aikaan.

Beam lupasi pormestarina siivota kadut,

mutta sitä odotetaan vieläkin. Kamalan likaista.

Muistan, kun tämä oli kaunista seutua, mutta nyt täällä haisee.

Tuo seutu ei ollut vielä disneyfioitunut. Siellä oli rähjäistä.

Teatterikorttelit olivat ehkä Manhattanin rähjäisintä aluetta.

Jos halusi tulla ryöstetyksi, kannatti mennä sinne.

Oli käsittämätöntä, että joku edes ajattelisi avaavansa diskon siellä.

20-luvulla se oli ooppera. Sitten siitä tuli CBS: N tv-studio.

Siellä nauhoitettiin suosittuja ohjelmia.

Ja nyt suosituin arvausleikki: Mikä on vuorosanani?

"Mikä on vuorosanani", "Kapteeni Kenguru", "64000-dollarin kysymys".

Ne olivat todella suosittuja.

Studio muutti Los Angelesiin, ja paikka oli ollut kauan tyhjillään.

Nyt Studio 54:N avajaisista on noin 40 vuotta.

Tuntuu ihan eiliseltä.

Nyt lattia on viettävä, kuten se oli 40 vuotta sittenkin.

Mutta tanssilattia ei voi viettää, joten se asia piti korjata.

Ei ollut aikaa hakea rakennuslupaa, piti vain ryhtyä suoraan töihin.

Me vain teimme sen.

Yksi kaveri oli pitkillä tikkailla-

kädessään maalisuti, jossa oli 10 metrin varsi.

Hän maalasi kattoa ja avustajat siirsivät tikkaita.

Tein 30 tunnin työpäiviä aina avajaisiin saakka.

Se silloinen energia-

mahdollisti remontin valmistumisen kuudessa viikossa.

Kilpailimme maailman parhaita yökerhonpitäjiä vastaan.

Halusimme kaikkein parhaimman klubin.

Pyysimme apua alan parhailta,

mutta he eivät uskaltaneet tulla meille kilpailijoiden takia.

Niin lopulta palkkasimme Jules Fisherin ja Paul Marantzin,

jotka olivat Tony-palkittuja valomiehiä.

Hyödynsimme paikan teatteriolemusta ja se osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Työväkemme oli enimmäkseen teattereista.

Sillä tämä vaati samanlaista nopeutta kuin lavasteiden teko teatterissa.

Paukutimme ja naulasimme, teimme ihan kaikkea.

Ammattiliittoja ei ollut paikalla.

Olin vähän huolissani, sillä maksoimme teknikoille 65 dollaria illalta.

Se oli paljon rahaa. Pelkäsin sen vaikuttavan voittoihin.

En halunnut palkata väkeä taustalle. Yökerhoissa ei ollut valomiehiä.

Tiskijukka hoiti valot. Hän soitti levyjä ja leikki valoilla.

Meillä oli DJ, valomies ja kaksi lavateknikkoa. Neljä ihmistä.

Täällä on vielä CBS: N vanhoja kamoja.

Niin. CBS jätti tänne paljon tavaraa vuosiksi lojumaan.

Yritimme säilyttää teatteritunnun.

Suuria valotelineitä ei rakennettu näteiksi,

vaan luomaan teatteritunnelmaa.

Tanssilattia oli harkittu pienintä piirtoa myöten.

Ja tietenkin koko sisustus.

Pidimme pään kirkkaana ja toimimme vaistolla.

Ianin työ oli klubin ilmeen luominen.

Steve ei puuttunut siihen.

Mutta molemmat miettivät, kuinka klubille saadaan oikea asiakaskunta.

Ian ja Steve jakoivat toimiston. Steve makasi aina sohvalla.

He tekivät sopimuksia, soittelivat, lähettivät limusiineja, kutsuivat tähtiä.

Lähetimme tuhansia kutsuja.

Se kaikki vaikutti pohjavirtoihin ja pöhinään.

Siinä hötäkässä emme ehtineet hakea anniskelulupia.

Se taisi vain unohtua. Hukkui siihen hässäkkään.

Päätimme hankkia pitopalveluluvat päiväksi kerrallaan-

ja perustimme yhtiön nimeltä Broadway Catering Corp.

Tämä on ensimmäinen lehtijuttu Studio 54:Stä.

"Stephen Rubell näytti meille paikkoja hylätyssä teatterissa,

jota parhaillaan remontoidaan New Yorkin uusimmaksi diskoksi."

- Paljonko se tuli maksamaan? - 400000. Sen minä muistan.

Enemmän, sillä jäimme velkaa.

- Paljonko? - Varmasti 350000-400000 lisää.

- Noin 700000. - Minä muistan sen 400000.

- Keille jäitte velkaa? - Rakennuttajalle.

Se hermostutti, sillä minä otin sen riskin. Ette te.

- Meillä ei ollut mitään. - Miksi menit mukaan, Jack?

Tapasin Steven ja lanin heidän Enchanted Garden-klubillaan.

Järjestimme hänelle bar mitzvan.

Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun bar mitzva pidettiin diskossa.

Enchanted Garden oli meidän ensimmäinen diskomme.

Se oli Queensin nuorisolle.

Avajaisiltana Steve seurusteli yleisön kanssa baarissa-

ja minä hoidin valoja DJ: N kopissa.

Bändimme Fiorucci tarjoaa vielä pari makupalaa.

Sitten voitte mennä tanssilattialle.

Enchanted Gardenissa aloimme järjestää näitä ylenpalttisia juhlia.

Opimme alaa ja kastelimme varpaamme Queensissä.

Mutta halusimme koko ajan yökerhon Manhattanille, missä kaikki tapahtui.

Tästä eteenpäin diskon asiakas on esiintyjä.

On auringonnousuja ja-laskuja. Savu-, lumi-ja tuulikoneita.

- Puoli kahdelta tulee tornado. - Joka yö puoli kahdelta tornado?

Niin, puoli kahdelta tulee tornado.

- Missä siltä voi suojautua? - Yläkerran parvella.

Parvelle voi mennä myös, ellei halua huomion kohteeksi.

Siihen jopa kannustetaan, ja mukaan saa kiikarit.

Kristy Fair, Channel 11, Studio 54:N parvelta.

Olimme panneet klubiin kaikkemme.

Epäonnistuminen olisi erittäin paha sellainen.

Ja menestys olisi erittäin suuri sellainen.

Avajaisissa oli niin paljon väkeä, että ovelle hädin tuskin pääsi.

Siellä ei ollut samettiköysiä, eikä tarpeeksi ovimiehiä.

Järjestysmiehet piti kutsua sisältä ovelle.

Pelkäsimme oven hajoavan.

Menkää kaikki taaksepäin.

Minä olin järjestysmies, mutta Steve laittoi minut avajaisissa ovimieheksi,

ja ovelle minä sitten jäin.

Marc Beneckestä tuli ovimies, koska hän oli parhaimman näköinen.

En ollut ennen työskennellyt yökerhossa, joten piti improvisoida.

Se oli aivan hullua.

Muistan, kuinka pääsin ovimiehen ohi.

Käytävällä oli matto ja sen sivuilla peilit. Vähän kuin catwalk.

Narikka oli oikealla.

Muistan, kuinka kuulin musiikin ja heitin vain takkini pois.

Narikassa oli kaaos. Jaoimme lappuja sinne ja tänne.

Takkeja piti laittaa lattialle. Moni taisi menettää takkinsa sinä iltana.

Täydellinen sekasorto.

Jyskyn, jyskyn.

Musiikki tulvi lattialta.

Kaikki ryntäsivät tanssilattialle.