Land of the Bears (Terre des ours)

KARHUJEN MAA suom: subisebbo

Kamtšatka.

Kaukana maailman laidalla

Siperian itäisellä äärellä.

Luonnon villein erämaa.

Raju ja joskus raakakin näytelmä.

300 tulivuoresta 30 toimivaa

syöksee laavavirtoja.

Tulta jään keskellä.

Koskematon maa kaukana ihmisestä,

kaukana kaikesta.

Yksi eläin hallitsee tätä avaruutta.

Niitä ei näy.

Mutta niitä on kaikkialla.

Laaksojen pohjalla,

vuorilla,

metsän sydämessä

15 000 - 20 000 karhua on vielä piilossa

lumipeitteen alla.

Ne odottavat

taipumattoman talven taittumista.

Kahdeksan pitkää kuukautta.

Pesissään karhujen elämä on hidastunut.

Vain vastasyntyneet liikkuvat - kömpelösti.

Karhut eivät elä ryhmissä tai pareittain.

Ne elävät yksin omissa pesissään.

Emonsa kanssa,

joka pitää niistä huolta kolme vuotta.

Pennut eivät vielä tiedä omasta elinympäristöstään

heti pesän ulkopuolella -

lumesta,

vuorista,

hyytävästä tuulesta.

Niiden pitää odottaa kevättä,

kun emo päättää, että on aika lähteä

ja löytää ulkomaailma.

Ilma on vielä liian raaka.

Purevasta pakkasesta huolimatta

nuori, kokematon karhu on jo ulkona pesästään.

Se on neljävuotias -

tarpeeksi vanha ensimmäiseen talveen yksin

erossa emostaan

ja kaksossiskostaan, jonka kanssa kasvoi.

Se ei varmaankaan syönyt tarpeeksi ennen ensilunta,

ja nälkä on ajanut sen pesästään liian aikaisin.

Sen on löydettävä syötävää.

Tai se ei selviydy.

Mutta miten, kun sen emo

ei enää ole opastamassa?

Mitä se voisi löytää tästä jäätyneestä avaruudesta?

Solien ja tulivuorten takana,

piilossa vuorten sydämessä,

on ainutlaatuinen paikka.

Jos karhut osaisivat puhua, ne kertaisivat taatusti tarua

Geysir-laaksosta.

Tarua hehkusta maan alla,

kuumista vesipatsaista maan syvyyksistä,

tuulessa tanssivasta höyrystä,

joka lämmittää kaiken ympäriltään.

Täällä on jo kevät.

Keidas vehreyttä ja lämpöä kuin tyhjästä

sydäntalvella

keskellä kylmyyttä ja lunta.

Nuori karhu tuntee laakson.

Emo vei sen sinne joka kevät.

Niinpä se yrittää löytää tien, jota se kulki emonsa perässä.

Pikkuhiljaa etsinnän jatkuessa

se muistaa.

Se on lähellä.

Se tuntee sen.

Se oli oikeassa. Nuppuja on jo auennut.

Se on löytänyt laaksoon johtavan tien.

Se voi vihdoinkin syödä, laiduntaa laiduntamistaan.

Se ei ole syönyt kuukausiin.

Sen elimistön pitää tottua siihen uudestaan kasveilla ja kuidulla.

Toistaiseksi se ei voi sulattaa muuta.

Mutta onko nuori karhu todella yksin laaksossa?

Ei. Se aistii jotain.

Kuten kaikki karhut, se on likinäköinen,

mutta sillä on tarkka hajuaisti.

Siten se tietää toisesta karhusta

ennen kuin se näkee tämän sakeassa sumussa

geysirien kuumuudessa.

Se lähestyy varovasti.

Se ei ole nähnyt toista karhua kuukausiin

eikä tiedä, miten tämä reagoi.

Tämän hajun se tuntee hyvin.

Se on siskon, jonka se jätti kymmenen kuukautta sitten

ennen talven tuloa.

Siskon jonka kanssa se eli kolme vuotta

ennen kuin ne erosivat.

Siskon jonka kanssa se leikki niin monta kertaa.

Niille haistelu on kuin halaus tai suukko.

Ne ovat iloisia nähdessään toisensa.

Ne tarttuvat toisiinsa, pitävät kiinni toisistaan,

lyövät toisiaan

näyttäen kiintymystään ja voimaansa.

Nuori karhu on jälleen yhdessä siskonsa kanssa.

Nyt se voi ottaa irti kaiken,

mitä laaksolla on tarjottavanaan.

Aika kuluu. Vähitellen ilma lämpenee.

Toisetkin karhut ovat löytäneet tiensä laaksoon.

Perhe - emo pentuineen.

Niillä ei ole mitään hätää.

Emo imettää vielä.

Emokarhu on hyvin tarkkaavainen,

aina varuillaan,

ja pitää pentunsa kaukana liian rajuista vanhemmista pennuista.

Kaikki emot tekevät samoin

pitäen toisia karhuja silmällä,

varsinkin nuoria,

joiden leikit voivat muuttua väkivaltaisiksi.

Totta tosiaan, nuoren karhun ja siskon välillä

päivien kuluessa

kilpailu, riidat ja raakuus

alkavat varjostaa niiden kiintymystä.

Ne eivät enää voi elää yhdessä.

Se on niiden lajin laki.

Vääjäämättä ne eroavat.

Niiden pitää hyväksyä kohtalonsa

elää yksin, erossa muista karhuista,

erossa perheestään.

Ei kaukana, vuorten laella

valtava 600-kiloinen koiras on myös hereillä.

Se on 12-vuotias ja hyvin kokenut.

Se söi paljon ennen talven tuloa

ja odotti oikeaa hetkeä lähteä pesästään.

Sillä ei ole kiire.

Se on rauhallinen.

Sen ei tarvitse syödä henkensä pitimiksi.

Niinpä se kuljeksii

omaan tahtiinsa.

Se nauttii paluusta luontoon.

Vedestä.

Maasta.

Lumesta.

Puista.

Kuin se näkisi vanhoja ystäviään jälleen

pesässään vietettyjen kuukausien jälkeen.

Sen sulavaa liikehdintää katsoessa

on vaikea uskoa, että karhuja on pitkään pidetty

villisti raivoavina petoina.

Ei. Karhuissa yhdistyy voima ja lempeys.

Iso karhu on rauhallinen

nauttien omasta rauhastaan.

Laaksossa nuori karhu näyttää tylsistyneeltä.

Sen iässä ei ole helppoa löytää tekemistä

yksikseen.

Sen pitää kasvaa ja oppia itsenäiseksi.

Nuori karhu ohittaa emon pentuineen

viimeisen kerran.

Ehkä se ajattelee omaa perhettään

ja iloista elämää emon ja siskon kanssa.

Elämää jota se ei enää koskaan koe.

Se katsoo viimeisen kerran laaksoa,

missä se vietti lopputalven.

Laaksoa joka saattoi pelastaa sen hengen.

Se kulkee solien kautta

laaksojen ja lumihuippuisten vuorten taa

vaeltaakseen valtavalla Kamtšatkan alueella

ja elääkseen karhun kohtalonsa.

Laaksossa

iso karhu tietää, ettei vielä ole aika lähteä.

Sitä se ei kuitenkaan tiedä,

että sen ja muiden karhujen tulevaisuus

päätetään samalla hetkellä

tuhansien kilometrien päässä Kamtšatkasta.

Siellä meren syvyyksissä

tyynenmerenlohet odottavat merkkiä.

500 miljoonaa lohta,

joista monet syntyivät Kamtšatkan joissa,

ovat päässeet mereen

ja kasvaneet neljä vuotta

syöden yltäkylläisyyteen asti.

Ne ovat sukukypsiä

ja valmiita 4 000 kilometrin matkalleen

lisääntyäkseen joissa

samassa paikassa, jossa ne syntyivät.

Miten ne löytävät tiensä valtameressä

on edelleen arvoitus.

Mutta kaikkien Kamtšatkan karhujen selviytyminen

on sen arvoituksen varassa.

Karhut ovat kärsineet talven.

Ne ovat olleet 6 - 8 kuukautta pesissään

syömättä.

Ne ovat eläneet vain kasveilla ja juurilla

viimeiset kaksi kuukautta.

Nyt niiden pitää odottaa lohia

rannikolle tuhansien kilometrien päästä.

Yksi pitkä kuukausi lisää

Kamtšatkan laiduntamista ja vaeltamista.

Odotus on pitkä.

Niin pitkä.

Ne kaikki tarkkailevat jokea,

odottavat lohia,

evän räpytystä,

hopeista heijastusta.

Vedessä kiemurtelevaa viivaa.

Sitä ensimmäistä kalaa.

Nälkä on tehnyt niistä äkäisiä ja tavallista suvaitsemattomampia.