Cristela Alonzo: Middle Classy

NETFLIX-KOMEDIASPESIAALI

No niin, oletteko valmiit aloittamaan?

Tiedätkö, miten tutustuin Robert Kennedyyn, Cristela?

En. -Tuota…

Olimme saaneet rekisteröityä 140 000 äänestäjää -

Kaliforniassa. -Ei ole totta.

Mitä kuuluu?

Kuulin, että hän olisi San Diegon Coronado-hotellissa.

Niinpä menin Coronado-hotelliin…

Nimeni on Joaquin Castro.

Silloin tapasin Robert Kennedyn ensi kertaa.

Niinkö te tapasitte?

Olen päivätöissä kongressissa.

Sitten on toinen juttu…

Olen myöhässä, Dolores. Lähden nyt, mutta palaan pian. Minä…

Haluan kertoa toisen jutun. -Haluan kuulla sen.

Halusin tehdä elämälläni jotain arvostettavampaa.

Siksi olen tässä esittelemässä Cristelaa.

Tykkään jutuistasi. Ne ovat täynnä historiaa.

Kuin se olisi edes mahdollista.

Kyllä se voi olla. -Niin.

Jatketaan tästä.

Palaan pian.

Minä odotan sinua. -Tietenkin!

No niin!

Antakaa kunnon aplodit rankalle kaverilleni -

Texasin Rio Grande Valleysta,

Cristela Alonzolle!

Katsokaa meitä!

Me selvisimme!

Viime vuonna tähän aikaan Jumala piti meitä kotiarestissa.

Ja nyt olemme täällä sanomassa:

"Katsokaa! Olemme yhä hengissä!"

Aivan mahtavaa.

En tiennyt selviäisimmekö vai emme.

Ensin oli COVID-19,

nyt on jo COVID-24.

Minä vannon,

korona on kuin Tähtien sota.

Joka toinen kuukausi ilmestyy uusi versio.

"Onko omikron jo ilmestynyt?

en ole ehtinyt vielä katsoa The Mandaloriania."

Mitä ihmettä?

Ei sen olisi näin tarvinnut mennä.

Ei olisi tarvinnut.

Se olisi voinut olla helpompaakin.

Katsoin lapsena kauhuelokuvia.

Tykkään zombielokuvista.

Niissä on aina kohtaus, jossa tajuaa -

kaikkien olevan zombeja.

Zombeja ei ole ikinä vain yksi. Niitä on 30.

Jokaisessa elokuvassa mietin sitä kohtausta katsoessani,

miten epärealistista se on.

Miksi tilanne päästettiin niin pahaksi?

Vai mitä?

Jos näkisin yhdenkin zombin,

tappaisin sen.

Miten niitä voi tulla 30?

Miten se käy? Sitten aloin miettiä ja tajusin,

ettei meille ikinä näytetä sitä kohtausta,

jossa ääliöt riitelevät siitä,

kenen vuoro on päästä zombin puremaksi.

"Amerikkalaisena minulla on oikeus tulla zombin puremaksi."

Ei omaa kuolintapaansa pidä saada valita.

Mitä tuo on?

Viimeiset pari vuotta ovat olleet todella rankkoja.

Olin sulun aikaan Losissa ja inhosin sitä.

Perheemme on tiivis.

Jouduin ensi kertaa tekemään jotain ilman perhettä.

Se oli rankkaa.

Perheeni on kotoisin Etelä-Texasista.

Olemme Meksikosta.

Ja…

Se on vähän niin kuin Etelä-Texas.

Kuin Etelä-Texas.

Kasvoin sekalaisessa perheessä.

Se tarkoittaa, että puolet meistä oli paperillisia -

ja puolet paperittomia,

emmekä kertoneet, kuka on mitäkin.

Olemme kaikki samannäköisiä!

Lapsuudessani olimme köyhiä.

Meillä oli yhteinen vessa ja yhteinen syntymätodistus. Se oli hanurista.

Veljeni Cristela inhosi sitä.

Ei se mitään.

Äidinkieleni on espanja. Opin englantia myöhemmin.

Kasvoin vieraan kielen puhujana.

Oppiakseni englantia…

¿Ustedes también?

Opettelin englantia katsomalla TVv:n kisailuohjelmia.

Ja te valkoiset pottuilitte kanssani.

"Plinko" ei ole oikea sana. Haistakaa paska.

Minä luotin teihin.

Opettelin sanojanne ja käytin niitä arkielämässä.

"Ei tänään, oloni on plinko."

Se ei ollutkaan oikea sana.

Rakastan sitä sanaa.

Haluan antaa lasteni nimeksi Plinko.

Se kuulostaa meksikolaiselta.

Plinko, ven pa ca.

Voisin antaa nimeksi Plinko, koska asuin slummeissa,

joissa lapset nimetään välillä hullujen juttujen mukaan.

Joskus nimet annetaan sen mukaan, mitä elämältä toivotaan.

"Tuo on tyttäreni Mercedes. Mitä kuuluu?"

"Tuo on poikani Maksettu Vesilasku. Tulehan sanomaan hei."

"Missä Kaapeli-TV mahtaa olla?"

Siten opin englantia.

Istuin TV:n ääressä, katsoin ohjelmia -

ja toistin kaiken kuulemani.

Äänet ja korostukset.

Siksi olen perheestäni ainoa, jolla ei ole paksua meksikolaista aksenttia.

Vanhin veljeni -

syntyi ja kasvoi Meksikossa.

Hänellä on sellainen stereotyyppinen aksentti.

Kuin jos taco osaisi puhua.

Edward James Olmos haluaisi opettaa hänet sanomaan "calculus".

Tiedätte kai?

"Tarvitset ganasia."

Se oli outoa, koska kasvoimme yhdessä,

muttemme kuulostaneet sukulaisilta.

Koska veljeni sanoo: "Hei, sisko."

"Hei, pues, mennäänkö syömään?"

Vastaan, että mikäs siinä.

"Vai haluatko nähdä, mitä löytyy oven kolme takaa?"

"Ala tulla!"

Tarkemmin kun miettii,

Price Is Right ei ole köyhille sopiva TV-ohjelma.

Emmehän me tiedä, mitä merkkituotteet maksavat.

Ostamme tavallisia tuotteita.

Pärjäisin, jos aiheena olisivat halpakaupat.

"Paljonko appelsiinimehu on?" "Se on 99 senttiä."

"Entä juustomakaroni?" "Liikaa. Pane se takaisin."

Aikuisena osaan kuitenkin kolmea kieltä.

Espanjaa, englantia -

ja kaukaasiaa.

Kaukaasia on englantia sellaisilla hienoilla sanoilla,

joita en yleensä käytä,

kuten "luomu" tai "vähennyskelpoinen".

Kerron esimerkin.

Kun kaverini mokaavat,

sanon: "Ryssit pahasti, ämmä."

Kaukaasiaksi kuitenkin kuuluu sanoa: "Tuo ei ole hyväksyttävää, rouva."

Tajuatteko?

Sen jutun?

Vähän niin kuin…

"Saat kohta turpaasi!"

"Haluan puhua johtajalle."

Kasvoin kaupungissa Meksikon rajalla Etelä-Texasissa.

Eräs kiinnostava juttu, josta ei usein puhuta on se,

että monet meistä kasvoivat kuplassa. Tiedätte kai?

Jos pienessä tai isossakaan kaupungissa -

kaupunginosa ei ole monimuotoinen,

sitä ei tiedä muusta.

Eihän lapsi sille mitään mahda.

Sanon kuitenkin aina, että kun aikuistuu ja lähtee maailmaan -

ja tapaa ihmisiä ja kulttuureja, jotka eivät olleet tuttuja,

niistä tulee oppia ja kehittyä.

Niin meidän on tehtävä.

Mutta se on vaikeaa.

Aluksi se on vaikeaa.

Rajakaupunkimme ei ollut monimuotoinen.

Olimme kaikki meksikolaisia.

Kaikki kotikulmillani olivat.

Puhuttelimme siten toisiamme.

"Hei, meksikolainen!" "Mitä kuuluu, meksikolainen?"

Sitten menin opiskelemaan St. Louisiin.

Olisivat varoittaneet.

En ollut valmis kohtaamaan sitä.

Erilaisia ihmisiä, siis.

Olimme kaikki olleet meksikolaisia.

ssä näkemäni ihmisetkään eivät tuntuneet oikeilta,

koska lapsuudenkodissani TV tuntui niin kaukaiselta.

Ensimmäisenä opiskelupäivänä St. Louisissa -

luokseni tuli tyyppi, josta tuli paras kaverini.

Hän sanoi: "Hei, olen Byron."

Vastasin heti: "Meksikolainen!"

"Olet tummin näkemäni meksikolainen!"

Hän totesi: "Olen musta."

"Niinkö?"

En tiennyt. Sama juttu valkoisten kanssa.

En tiennyt, että on olemassa niin erisävyisiä ihmisiä.

On valkoisia ja valkoisia.

Niin vitivalkoisia, että luulin näkeväni haamuja.

"Opiskeletko täällä vai tuotko viestiä äitivainajaltani?"

En arvannut tapaavani muita kuplissa kasvaneita.

Se yllätti minut.

Fuksivuonna minulla oli huonekaveri Tennesseestä.

Hän ei ollut tavannut latinotyttöä.

Eikä hänen perheensä.

Äiti oli tullut tuomaan häntä.

Hän ei ollut varma, osaanko englantia.

Olimme jutelleet koko päivän.

Ehkä hän luuli, että unohtaisin,

ja että englantini loppuisi kesken päivän aikana.

"Hei, mitä kuuluu?" "Hyvää." "Oletko varma?" "Joo, olen."

"No."

"Kokeiluaika päättyi."

"Ei päivityksiä. Epäkunnossa."

"No."

Huonekaverini äiti päätti kutsua minut heidän kanssaan illalliselle,

mutta päätti elehtiä kaikki sanat,