Macbeth

Kons' yhdymme taas; mi merkki sen,

rajuilmako, leimaus, ukkonen?

Häly taistelun kun laannut on

ja voiton tuo tai tappion.

Ja paikka mikä?

Taiston tanner.

Macbethkin silloin saapuu sinne.

Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;

sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.

Sisällissota riehuu Skotlannissa.

Petturi Macdonwald johtaa palkka- soturit kuningas Duncania vastaan.

Harva pysyy uskollisena kruunulle.

Glamis-thani Macbeth johtaa väsynyttä armeijaa.

Kuningas on lähettänyt hänelle viimeiset reservit ratkaisevaan Ellonin taisteluun.

Epävarma,

kuin kahden uupunehen uijan, jotka, taidolleen haitaks, toisiins' iskevät.

Macdonwald julmus länsisaarilt'

avukseen kernit sai ja gallowglassit;

ja onnetar, hymyillen kirotyölle,

sai petturille portoks;

mutta turhaan: Macbeth,

jot' urhoks syystä mainitaan,

ilkkuillen onnetarta, maalla miekka,

jok' yhä vielä veritöistään höyrys,

miehuuden sankarina raivas tiensä

tuon orjan luokse suoraan;

ei kättä paiskannut, ei hyvästellyt,

vaan vatsan halkas leukapieliin saakka

ja kallon nosti meidän muurillemme.

Lyhyesti:

me voiton saimme.

Oi urho Macbeth!

Uros ansiosta! Mikä suuri onni!

No, mistä matka, jalo prinssi?

Fifestä, armollinen kuninkaani.

Siell', ilmaa piesten, liput Norjan liehtoo väkemme viileäksi.

Apunansa tuo kurja kavaltaja Cawdor-thani.

Jumala suojahas.

Tuo Cawdor luottoan' ei enää petä.

Julista hälle surma.

Macbeth nyt on Cawdor- thanin arvon perinyt.

Sen täyttää tahdon koittaa.

Hän minkä menetti, sen Macbeth voittaa.

Näin julman kaunist' en ole päivää nähnyt.

Keitä nuo?

Eloss' olettenko, ja olennoita, joilta vastuun saapi?

Jos voitte, puhukaa! Keit' oletten?

Oi, terve, Macbeth! Terve, Glamis-thani!

Oi, terve, Macbeth! Terve, Cawdor-thani!

Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran.

No,

mitä tuijotatte? Säikyttenkö noin sulosointuisia uutisia?

Jalolle kumppanillen' ennustatte olevan onnen lisäks

suurta valtaa ja kruunun toiveita,

ett' oikein siitä hän hurmaantuu; vaan mulle ette haasta.

Terve!

Vähempi kuin Macbeth, ja suurempi.

Vähemmän onnekas, tok' onnekkaampi.

Et kuninkaaksi saa, mut niitä siität.

Macbeth ja Banquo, terve kumpikin!

Kumpikin terve, Banquo ja Macbeth!

Seis, hämärät ennustajat! Selvän tahdon.

Mistä saitte tuon kumman tiedon?

Miks täss' auhdoll' aholl' eteemme käytte, moista ennustellen profeettain lailla?

Puhukaa, ma vaadin!

Poreita maall' on niinkuin vesilläkin; nuo oli niitä.

Mihin hävisivät?

Pois ilmaan!

Minkä ruumiiks luulit, haihtui kuin henki tuuleen.

Voi, kun eivät jääneet!

Tosi-olennoistako nyt haastelemme,

vai olemmeko syöneet hulluheinää, mi mielen viepi?

Lapsistanne tulee kuninkaita.

Ja teistä kuningas.

Ja Cawdor-thani myöskin, eikö niin?

Niin aivan sanat kuuluivat.

Kuningas onnellisen tiedon saanut on voitoistas, Macbeth.

Kuin rakeet taajaan seuras sanoma sanomaa,

jokainen tuoden sun ylistystäs kruunun puoltajana

ja hänen eteensä sen kaatain.

Meillä kuningas sulle laittaa kiitoksensa.

Ja vielä korkeamman arvon merkiks

sua käskee tervehtiä Cawdor-thaniks.

Viel' elää Cawdor;

miksi lainapukuun puette mun?

Maanpetos selvä vaan ja tunnustettu kukisti hänet.

No, ettekö nyt usko lapsistanne tulevan kuninkaita,

kun ne, jotka tekivät minut Cawdor-thaniksi, moist' ennustivat?

Luottakaa vaan siihen, niin halu teissä pian kruunuun syttyy, ohitse Cawdor-arvon.

Kummallista!

Useinpa, meitä tuhoon vietelläkseen,

puhuvat hornan henget meille totta;

rehellisiä pikku-seikoiss' ovat, pettääkseen suuremmissa.

Yliluonnollinen kiusaus tuo, ei paha se olla voi,

ei hyväkään:

Jos paha, miks onnen esimaun mulle soi se,

aloittain totuudella?

Cawdor olen.

Jos hyvä, miks siis valtaa mieltän' aatos,

min hirmukuva nostaa hiukset pystyyn

ja, vastoin luonnon tapaa, kylkiluihin sydäntän' jäykkää lyöttää?

Tosi kauhu on mielen hirmuluomain suhteen tyhjää.

Jos sallimus mun kuninkaaksi tahtoo,

se kruunatkoon mun myös; en itse liiku.

Terve, Macbeth!

Oi jalo serkku!

Sun ansiosi täysin määrin maksaa!

Velvollisuus ja virka täyttäjänsä jo palkitseepi.

Ja nyt Invernessiin, ain' yhä velkaan teille jäädäksemme.

Sanoman itse vien, ja tulollanne ma riemastutan puolisoni korvaa.

Nöyrimmät jäähyväiset!

Kunnon Cawdor!

"He kohtasivat minut voiton päivänä,

ja olen täydellisimmästi vakuutettu siitä,

että heillä on enemmän kuin ihmisen tieto.

Kun haluni paloi heiltä enempää kyselemään,

muuttuivat he ilmaksi ja haihtuivat.

Tuosta kun ihmeissäni siinä seisoin, tuli kuninkaalta lähettiläitä,

jotka minua tervehyttivät Cawdor-thaniksi,

jolla nimellä sitä ennen noitasiskot olivat minua tervehtineet

ja tulevaan aikaan viitanneet, lausuen:

'Terve sulle, kuninkaaks saat kerran!'"

Tulkaa,

henget, te murhamielen kätyrit,

naisluontoni muuks muuttakaa

ja luokaa minut täyteen julminta hirmuisuutta päästä jalkaan!

Mun rinnoilleni tulkaa, maidon sijast' imemään sappea, te murhahenget.

Te näkymättömät, miss' ikänänsä tuhoa väijytte!

Tule,

synkkä yö,

sakeimpaan hornan savuun peity,

ett'ei terävä veitsen' haavaa näe, jonk' iskee,

eik' alta mustan vaipan taivas pilku ja huuda: "Seis, seis!"

Tänne riennä, ett' oman henkeni ma korvaas valan,

ja kielin uljain kaikki pieksen pois,

mi sua tuosta kultarenkaast' estää.

Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden mun nostatti,

ja vastaisuuden tunnen jo nykyhetkessä.

Oi, armahani,

yöks tänne Duncan saa.

Ja lähtee milloin?

Aamulla, niin on määrä.

Ei näe koskaan se aamu aurinkoa.

Glamis sa olet, Cawdor myös,

ja onnen luvatun saat.

Mut luontoas ma pelkään:

siin' ihmistunnon maitoa on liiaks, ett' oikotien se löytäis.

Suureks mielit,

himoa sull' on kunniaan, mut pahuus, sen kätyri, sulta puuttuu.

Pettääksesi aikaa mukaannu aikaan;

silmin, käsin, kielin jaa mieltymystäs;

ole niinkuin kukka, viaton päältä, mutta käärme alla.

Pidettävä on tulijasta huolta;

sa tään yön suuret toimet jätä mulle;

tuleviks päiviksi ja öiksi nuo

yliherruuden ja vallan meille tuo!

Enemmän toiste.

On palvelumme vähimpään asti kaksin kerroin tehty ja vielä kahdistettu.

Käsi mulle!

Nyt isännän luokse. Lemmittymme on hän, ja vastakaan näit' armomme ei puutu.

Suvaitsetteko, emäntäiseni?

Runsas...

Ylös, ylös!

Runsas riemuni, kyllyyttään huima,

surun kyynelkätköön lymytä koittaa.

Pojat,

langot,

thanit

ja muut te meitä likeisimmät, kuulkaa:

jälkeiseksemme esikkomme nyt nimitämme.

Malcolm!

Nimenä häll' on täst'edes

Cumberlandin prinssi.

Vai Cumberlandin prinssi!

Siinä porras, johonka suistun, jos en yli hyppää; se tiellän' on.

Jos tehtynä se olis tehty,

paras se olis oiti tehtynä.

Jos välttää vois murhan seuraukset ja nuottaan nostaa vain menestystä,

jotta tämä isku tääll' olis kaikki kerrassaan,

vain täällä, täll' ajan katovalla kannikalla,

en tulevaisest' elämästä piittais.

Mut moiset työt ne tuomitaan jo täällä.

Verinen oppi, opittuna kerran, takaisin kääntyy omaan keksijäänsä.

Oikeuden tarkka käsi huulillemme sekoittamamme myrkkymaljan nostaa.

Tääll' ompi hällä kaksinainen turva:

Vasalli olen ensinkin ja lanko;

se murhan kieltää jo.

Sitt' isäntänä

murhaajalt' ovi sulkea mun tulis eik' itse veistä käyttää.

Lisäks

Duncan niin hellä haltija on,

valtatöissään niin puhdas,

että hänen ansionsa pasuunakielill' enkelitten

huutais julminta kirousta murhatyölle.

Kannust' ei muuta mulla hankkeen kylkeen ajaa kuin huima kunnianhimo,

joka hyppyyn yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.

Tuo tuuma jättäkäämme.

Oliko toivo, johon puit itses, päissään?

Unestansako se nyt herää,

silmät haljakkana katsoin äskeistä mielityötään?