Into the Fire: The Lost Daughter

Laitetaan lisää puita.

Tuossa taitaa olla hyvä paikka.

Niin.

Varovasti. -Hyvältä näyttää.

Tämä tarina ei koske minua.

Tämä koskee kadonnutta lasta, minun lastani.

Olen etsinyt häntä koko ikäni.

En tiennyt, mitä hänelle tapahtui.

Hän vain katosi.

Matka on ollut pitkä ja vaikea.

Tyttäreni tapaus ei jäänyt ratkomatta, vaan sitä ei tutkittu alkuunkaan.

Se raivostutti minua.

Viha on yllyke.

Minun oli aivan pakko löytää lapseni elossa.

Kulkisin vaikka maailman ääriin.

Vihan voimin jaksaa raataa.

Se ei kaipaa ruokaa saati unta.

Voi siihen kuollakin. Jos jotain pitää tehdä, kannattaa vihastua.

Aion hankkia vastauksen.

Löydän tyttäreni.

Saat sen tuhman.

Käykö? -Käy.

Olen valmis.

Tapasin Edin vuonna -91 vanhanaikaisesti baarissa.

Cathylla oli yllään hoitajan asu. Hän työskenteli New Orleansin sairaalassa.

Hän lähti baarista, emmekä uskoneet tapaavamme enää.

Kolme päivää myöhemmin törmäsimme taas emmekä erkaantuneet sittemmin.

Hän otti loparit, vuokrasi perävaunun, lastasi sinne kamansa ja koiransa -

sekä ajoi New Orleansista tänne Massachusettsiin.

Matkan varrella pysähdyimme Virginian yliopiston kappeliin.

Avioiduimme kymmenen viikon tapailun jälkeen.

Siitä on 32 vuotta.

Aviota oli kestänyt noin kuukauden, kun Cathy kertoi olevansa äiti.

Hän oli antanut lapsen adoptioon.

Tekoseni on raastanut sydäntäni koko ikäni.

Annoin näin käydä tytölleni ja itselleni.

Hän oli suloisin näkemäni vauva. Äärimmäisen kalju, kauniit silmät.

Olin vasta 16-vuotias, kun synnytin tyttäreni vuonna 1974.

Minulle alkoi valjeta, että joutuisin vaihtamaan hänelle vaipat.

Opettaisin hänet syömään.

Jouduin tekemään aikuisten juttuja, joiden osaamista epäilin.

Olin haavoittuvainen.

Äitini piti minulle puhuttelun: "Sinun on annettava tyttö adoptioon.

Et pysty huolehtimaan vauvasta. Et tiedä mitä teet."

Miten osoittaisin ansaitsevani lapseni?

Minut suostuteltiin.

Tyttöni pääsisi vanhemmista parhaimmille, kunhan luopuisin hänestä vauvaiässä.

Päätin auttaa häntä edes tuolla keinolla.

Sen hän ansaitsi.

Minä vain luovutin ohjat.

Päästin tyttäreni Virginian Norfolkin adoptiojärjestelmään,

jotta hän saisi paremman elämän.

Hän oli vasta yhdeksänkuinen.

Hän on aina ollut mietteissäni halki elämäni.

Adoptio oli suljettu.

En tiedä, mitä tytölleni tapahtui. Hän ei koskaan etsinyt minua.

Sain kirjeen adoptiotoimistosta 35 vuotta myöhemmin, vuonna 2010.

Luulin kirjeessä kerrottavan, että tyttäreni etsi minua.

Ajattelin innoissani, että nyt se tapahtuu.

HENKILÖPALVELUT

Kävikin ilmi, että tyttäreni katosi 21 vuotta sitten -

vuonna 1989, kun hän oli 14-vuotias.

Sain kuulla, että maissipellon liepeiltä oli löydetty tunnistamaton ruumis.

Ehkä tyttäreni ruumis.

Silloin minulla löi tyhjää.

Adoptiotoimisto ilmoitti heti,

että etsivä oli kysynyt heiltä tunnistamattomasta ruumiista.

Poliisi tarvitsi DNA:tani avuksi tunnistamiseen.

KOOSTETAAN DNA-PROFIILI

Annoin siis heille DNA:tani.

Minun käskettiin odotella jonkin aikaa.

Olin neuvoton.

Kun minut löydettiin, katoamisesta oli 21 vuotta.

En jaksanut odottaa sen vahvistamista, että jäännökset kuuluivat tyttärelleni.

Niinpä otin yhteyttä poliisiin ja adoptiotoimistoon.

Minulle ei kerrottu, mikä oli tyttöni uusi nimi ja mistä hän katosi.

Adoptioon luovuttaneella ei ole oikeuksia. En voinut väittää häntä tyttärekseni.

Minulla ei ollut siihen oikeutta.

Siksi tuumin, että otan tyttärestäni selvää itse.

Tiesin vain tyttäreni syntymäpäivän. Tuumin Eddielle näin.

"Etsi tietokoneella kadonnutta lasta, jolla on suunnilleen sama syntymäaika."

Olin tuskin selannut kymmentä minuuttiakaan,

kun löysin samanikäisen kadonneen.

Kesäkuun 23. päivä 1974.

Tuo tyttö oli ensimmäisenä kadonneiden listalla -

Michiganin osavaltionpoliisin sivuilla.

Annoin hänelle nimeksi Alexis Miranda Badger.

Uudeksi nimeksi oli annettu Aundria Michelle Bowman.

KATOSI HAMILTONISSA

Hän asui Michiganin Hamiltonissa.

MAALISKUUSSA 1989

KADONNUT JA VAARASSA

Sitä tyttöä katsellessani en ollut tunnistaa häntä.

Vauvan minä muistan.

Sitten aloin katsoa tytön silmiä.

Tyttö muistutti minua. Hän oli minun pikkutyttöni.

Yritin etsiä häntä internetistä.

En löytänyt tyttöä enkä adoptiovanhempia mistään.

En mitään.

Niinpä perustin Facebookiin sivun nimeltä "Etsikää Aundria M. Bowman".

Tiesin, että samaa lukiota käyneet tapaavat etsiskellä toisiaan.

Hihat heilumaan.

Miksei tämä lataa?

Ensi alkuun en tajunnut tietokoneiden päälle.

"Tervetuloa, jäsenet.

Kaikki Aundrian läheiset ystävät, kuulisimme teistä mieluusti.

Olkaa hyvät ja lähettäkää yksityisviesti tämän samaisen sivun kautta, kiitos."

ETSIKÄÄ AUNDRIA M. BOWMAN

Yhtäkkiä alkoi tapahtua.

MUISTAN TYTTÄRESI HYVIN.

HEI, OLEN JOHN.

TUNSIN TYTTÄRESI.

AUNDRIA OLI BÄNDITUNNILLA

KULJIMME SAMALLA KOULUBUSSILLA.

MIETIN AINA, MISSÄ HÄN ON

Otin yhteyttä heti.

AUNDRIAN SUKULAINEN

Annoin Cathylle lisätietoja.

Aundrian adoptoivat Brenda ja Dennis Bowman.

Perheemme ihastui häneen ikihyviksi.

Brenda on mieheni serkku.

Kävimme samaa koulua Michiganin Muskegonissa.

Brenda oli hiljaisenpuoleinen.

BRENDAN SERKKU

Hän viihtyi yksin.

Brenda ja Dennis tutustuivat lukiossa.

He rakastuivat toisiinsa.

Dennis oli Brendan eka poikaystävä.

Niinpä. Kun Brenda valmistui lukiosta, Dennis oli laivastossa siihen aikaan.

Ennen palvelukseen astumistani sanoin Brendalle näin.

Tutustuimme vuotta aiemmin.

"Kun lähden alokasleiriltä -

ja pääsen kotiin lomille, tuletko vaimokseni?"

Tiesin hänen olevan se oikea heti tutustuessamme.

Menimme naimisiin vuonna -71.

Dennisin palveluspaikka oli San Diego. Asuimme siellä kuusi kuukautta.

Sain päättää sijoituspaikkani. Tulimme Virginian Norfolkiin.

He yrittivät perustaa perheen.

Tuolloin sain kuulla, että minulla oli tuplakohtu.

"On todennäköistä, ettet tule raskaaksi."

Silloin haimme adoptiota.

Meiltä kesti...

En muista montako vuotta.

Sosiaalityöntekijä soitti eräänä aamuna: "Meillä on teille viisikuinen vauva."

Sitten hän soitti ja sanoi erehtyneensä.

Kysyin, ettemmekö saakaan vauvaa. "Hän onkin kymmenkuinen."

Adoptoimme Aundrian.

Adoption ihme paransi lapsettomuuteni.

Aundria oli aina isin tyttö.

Hän oli kaikkein suloisin lapsonen.

Aundria oli herttainen pikkutyttö.

Jumalan lahja tuolle perheelle, joka ei kyennyt saamaan lapsia.

Lopulta Brenda ja Dennis palasivat Virginiasta Michiganin länsipuolelle.

Hamilton on pienehkö yhteisö.

Uninen kylä.

VÄKILUKU: 3 620

Lähellä Hollandia.

HOLLAND VÄKILUKU: 34 024

Hamilton on rauhaisa.

AUNDRIAN YSTÄVÄ

Siellä oli bensa-asema, rutkasti kirkkoja, koulu ja sekatavarakauppa.

Sellainen oli entisajan Hamilton.

Pikkukylän hiljaiseloa.

AUNDRIAN YSTÄVÄ

Kirkossa oli pakko käydä.

Jos poikkesi normista, sai osakseen kieroja katseita.

Brenda ja Denny menivät kirkkoon sunnuntaisin.

Molemmat olivat pyhäkoulun opettajia.

He halusivat kasvattaa perhettään.

Vuosia myöhemmin olin pitkään kipeänä.

Töistä tultuaan Denny nakkasi minulle raskaustestin.

Tuhahdin, että meillähän on 13-vuotias ottotyttö.

Nousin keskellä yötä ja kokeilin piruuttani.

Sitten haukoin henkeäni.

Elettiin isänpäivän viikonloppua. Huikkasin sängyssä: "Herätys, isi!"

Aundria oli riemuissaan, kun Vanessa syntyi.

Ihanaa, nyt heillä oli perhe.

Vuonna 1989 Aundria kävi lukiota.

Lukiomme oli pikkuinen.

Kaikki tunsivat toisensa.

Siellä oli urheilijoita ja hengellisiä.

Oli pilvenpolttajia ja syrjittyjä mitättömyyksiä.

Sivuun sysättyjä.

AUNDRIAN YSTÄVÄ

Karseita 80-luvun kampauksia.

Tapasin pestä tukkani illalla.

Sitten piti laittaa hiussuihketta. Tukkaa tupeerattiin ja kiharrettiin.

Ralli toistui seuraavana aamuna.

Meillä oli aivan valtavat hiuspehkot.

Aundria oli tosi kiva.

Kuuntelimme hänen makkarissaan Cyndi Lauperia ja Madonnaa.

Silloin tekee mieli laittaa lisää ääntä ja ruveta tanssahtelemaan.

Lauloimme "Girls Just Want to Have Funia".

Aundria oli meneväinen.

Enimmäkseen hän halusi olla toisten seurassa.

Hän oli hassu.

Me kaksi hengailimme koulussa.

Muistan hänen hymynsä.

Hän yritti kovasti miellyttää muita.

Hän muuntautui seuralaisensa mieliksi kuin mikäkin kameleontti.