Pavarotti

AMAZONIN VIIDAKKO, 1995

Olimme Brasiliassa.

Edellisiltana Luciano oli laulanut 200 000 ihmiselle Buenos Airesissa.

Aamulla lähdimme Amazonille viidakkoon.

Onneksi minulla oli videokamerani.

Keskellä viidakkoa oli oopperatalo. Olimme pyhiinvaellusmatkalla.

Luciano: "Haluan lavalle, jolla Caruso lauloi sata vuotta sitten."

Mitään valmisteluja ei tehty.

Tulimme talon sisäänkäynnille. Ovet olivat lukossa, ei ristin sielua.

Löysimme jonkun avaamaan oven.

Hän tuli ulos ja kysyi: "Kuka tuo on?"

Luciano sanoi: "Olen Luciano Pavarotti!"

-Terveiset Amazonilta! -Kiitokset!

Luciano ei tehnyt suunnitelmia. Hän ei ollut sitä tyyppiä.

Kaikki vain tapahtui.

Sitten saimme videokameran. Käytin sitä jatkuvasti. Kuvasimme kaiken!

Hän luotti ihmisiin.

Hän halusi nähdä jokaisessa jotain hyvää.

Hän pursui iloa ja oli onnellinen.

Luciano tiesi saaneensa Jumalalta suuren lahjan.

Ei vain oopperassa, vaan elämässä.

Se antoi tarkoituksen elämään.

Mutta samalla se oli taakka.

Mietin aina, mistä se johtui.

Miten sinut muistetaan 100 vuoden päästä?

Myönteisistä puolistani-

haluaisin ihmisten muistavan-

että olin se-

-joka esitteli oopperan suurelle yleisölle.

He sanoisivat että lauloin kaikkea "La Favoritesta" aina "Otelloon"-

valtavan laajan repertuaarin.

Etten koskaan laulanut uusia oopperoita vain laulaakseni ne.

Sellainen on aina myönteistä... laulajalle.

Se on rohkeaa, koska kritiikkiä tuli aina.

Entä mitä sinusta ihmisenä?

Ammattimme on mitä erikoislaatuisin.

Kuuluisaksi ei tulla yhdessä yössä.

Jokainen kasvaa mutta ei tiedä, mitä vielä tulee tapahtumaan.

Kukaan ei todella tunne itseään.

Synnyin sota-aikaan, ja se leimaa minua.

Aina.

Mutta minua onnisti siinä-

että vartuin niin kauniissa paikassa.

Isäni oli leipuri ja tenori.

Hyväksi onnekseni isä lauloi kirkossa.

Jo pienenä poikana halusin ottaa isästä mallia-

ja hänestä tuli opettajani.

Hänellä oli upea tenoriääni. Ilmiömäinen.

Omaani parempi. Niin se oli.

Lauloin yhdessä isäni ja 50 miesäänen kanssa.

Lähdimme Walesiin kuorokilpailuun.

-1955, te voititte! -Aivan.

Se oli elämäni tärkeimpiä ja unohtumattomimpia päiviä.

Jaoin sen kaikkien ystävieni ja isäni kanssa.

Toimin tuolloin alakoulun opettajana.

Isäni sanoi: "Kuuntele!"

"Nyt lähdet kaupunkiin ja luet yläkoulun opettajaksi."

Isäni ei ollut menestynyt tenorina.

Se on vaikeaa, vaikka olisi hieno ääni.

Vastasin: "Hyvä on, teen sen."

Mutta äiti sanoi:

"Ei, kun kuulen pojan laulavan, sydämeni sulaa."

"Sanot noin vain siksi, että olet minun äitini."

"En, en, en!"

"En voi sanoa samaa, kun kuuntelen isääsi!"

Äiti ohjasi minut tehtävääni.

Siihen, johon uskon syntyneeni.

Joten 1955 aloitin lauluopinnot-

ja debytoin laulajana 1961.

KERTOMUS KÖYHISTÄ NUORISTA TAITEILIJOISTA-

-RAKKAUDESTA JA MENETYKSISTÄ PARIISISSA

Miten sait ensi roolisi opperassa?

Voitin kilpailun. Palkinnoksi sain laulaa oikeassa esityksessä.

Debyyttini oli 29. huhtikuuta 1961-

kun esitin Rodolfoa "Bohèmessa".

Ei se ollut sensaatio-

-mutta he näyttivät pitävän siitä, etenkin äiti.

Tuo kätönen on aivan kylmä!

Antakaa minun lämmittää sitä

Mitä hyödyttää etsiä

Ei se pimeässä löydy

Tapasimme yksityisjuhlissa-

erään luokkatoverini kotona.

Modenassa oli tuolloin todella monia, jotka pyrkivät laulajaksi.

Ellei hän olisi onnistunut, pettymys olisi ollut valtaisa.

...olenhan niiden tilalle saanut toivoa!

Nyt, kun te tunnette minut...

Rakastuin hänessä itse mieheen.

Hän oli tosi komea.

Sitten rakastuin hänen ääneensä.

Kukapa ei sitä ääntä rakastaisi?

Kertokaa, kuka olette!

29. huhtikuuta 1961-

nuori alakoulun opettaja-

astui lavalle ja hänestä tuli tenori.

Ja minä rakastun.

Asuimme aluksi yhdessä, kuin boheemit.

Huoneet olivat vastakkain. Kylpyhuone oli yhteinen.

Tarvitsimme rahaa. Emme omistaneet alussa mitään.

Rakkautta, intohimoa, huoletonta.

Niin runollista, romanttista ja positiivista.

Ja myös epätoivoista.

Debyytin jälkeen saimme kolme lasta alle viidessä vuodessa.

Hän maksoi lainan takaisin isälleen, ja sitten olimmekin puilla paljailla.

Minä olin se, joka alkuvuosina ansaitsi.

Lontoo on uskomaton-

-ja Covent Garden oli ensimmäinen kansainvälinen oopperataloni.

Esiintymiseni 1963 oli suurmenestys.

"Bohème" aiottiin esittää 10 kertaa-

-ja Giuseppe di Stefano oli suurimpia tenoreita.

Mutta hän sairastui ja perui esiintymisensä.

Pääsin sijaiseksi.

Uskomatonta. Nuori tenori laulaisi di Stefanon roolin.

Kuvassa oli di Stefano, mutta laulajana minä.

Olin vihdoin edennyt niin pitkälle, että minulla oli paikkani näyttämöllä.

Se on yhäkin vaikeaa, mutta onnistuin.

Olin aivan urani alkuvaiheessa.

Minulla oli debyyttini Wienissä 1967.

Olin lukenut uudesta supertähdestä-

joka oli Joan Sutherlandin kiertueella.

Opin Australiassa Joanin kanssa-

-miten ammattilaulajaksi kehitytään.

Ja häneltä opin, miten hengitetään.

Niin helppoa, mutta silti vaikeinta.

Mistä tiesit, kuinka hän sen teki?

Duettojemme aikana yritin tunnustella häntä...

-Tunsitko ilmavirran? -Näin pallean.

Näin, kuinka lihas jännittyi ennen kuin hän kävi nuotin kimppuun.

Hänellä oli täydellinen tekniikka.

Ilmeisesti kaikkien aikojen paras.

Minusta Lucianon ääni on-

-kaikkein täydellisimpiä maailmassa ainakin tenoreiden joukossa.

Lucianon ääni meni suoraan sydämeeni.

Se oli yksi kirkkaimpia, puhtaimpia-

-herkimpiä, intohimoisimpia, ihanimpia...

Siinä oli kaikkea. Se oli taivaallinen.

On hyvä muistaa, että sopraano ja baritoni-

ovat äänistä luonnollisimmat.

Useimmat miehet ovat baritoneja-

mutta tenoriksi harvemmin synnytään.

Ääneni on tällainen... ja myös tällainen.

Konstruoitu, epäluonnollinen.

Mikä tekee suuresta tenorista suuren?

Hänen ääntään luullaan luonnolliseksi.

Pavarottiksi tulo vaatii korkean c:n.

Se on tärkeintä.

Tenori voi tehdä erinomaisen uran-

-mutta ilman korkeaa c:tä... ei suurta tenoria.

Luciano avasi vain suunsa-

ja sieltä se tuli. Kaikki oli helppoa.

Ihmiset sanovat: "Niin kaunista! Eikä hän edes ponnistele."

Mutta se on työn takana, niin paljon hikeä ja vaivaa!

RYKMENTIN TYTÄR

Tämä ooppera teki hänestä tähden.

"Rykmentin tyttäressä" hän laulaa historialliset yhdeksän korkeaa c:tään.

Oi, kohtalo, kosintani on onnistunut!

Hän antoi sydämensä ja kätösen pienen!

Kuin olisin nähnyt hänen äänensä.

Niin kirkkaana, kuin valokuvan.

Siitä pystyi laskemaan molekyylit.

Tenorin korkea c värähtelee korvissa.

Äänen voima saa korvat soimaan.

Unelmoimme noususta oopperan huipulle.

Luciano oli ainoa laatuaan.

Luciano lauloi kaikkialla:

Covent Garden, Wien, La Scala, Metropolitan-

ja kaikki muut maailman näyttämöt.

Äänityksistä tuli legendaarisia.

Decca kutsui häntä "Korkean c:n kuninkaaksi".

Hyvä hevonen hyppää helposti-

jos se saavuttaa esteen-

oikealla hetkellä, tasapainoisesti.

Korkeat sävelet eivät ole vaikeita, jos niihin on valmistautunut.

Laulatko nuotit varmasti oikein?

En. Se onkin ammattini viehätys.

Sanon aina-

-että "ääni" on espanjaksi feminiinimuotoinen.

"La voz". Samoin italiaksi, "la voce". Ranskaksi "la voix".

Joten kun elää äänensä kanssa-

-on kuin kumppanina olisi erittäin mustasukkainen ja vaativa nainen.

En ole mitään ilman ääntäni.

Elämässä kaikki vaikuttaa siihen.

Hyvät ja huonot uutiset, kaikki tunteet.

Reagoimme kehollamme.

Koskaan ei tiedä, tottelevatko lihakset.

Ääni on kehoni primadonna.

Jotkut päivät ovat muita parempia.

On opittava tuntemaan ääni hyvin-

-jotta voisi olla todella kiltti sille, jota rakastaa niin paljon.

Ääni on nainen.

LORENZA PAVAROTTI TYTÄR

Ensi muistoni? Mieleen tulee kouluaine, jonka kirjoitin lapsena.

Olin ehkä kahdeksan. Aihe oli:

"Mitä isäsi tekee? Kerro isästäsi!"

Kirjoitin: "Tämä on karmea asia kertoa, mutta isäni on varas."

Miksi? No, kun hän teki töitä öisin.

Ja hänen laukussaan oli irtopartoja ja irtoviiksiä.

Siinä todisteet.

GIULIANA PAVAROTTI TYTÄR

Rakastin hänen esiintymispukujaan.